torstai 15. lokakuuta 2015

Pemi Loop tai ainakin puolet siitä

Auringon noustessa oltiin jo matkalla
Halusimme tehdä syksyllä jonkinlaisen vaelluksen ruskan aikaan ja kyseltyämme vähän paikallisilta, meille suositeltiin White Mountains -vuoria ja siellä erityisesti Pemi Loop -reittiä. White Mountains -kansallispuisto sijaitsee New Hampshiressa reilun parin tunnin ajomatkan päässä Bostonista ja sinne päästäkseen piti vuokrata auto. Ennustusten mukaan ruska olisi parhaimmillaan lokakuun toisena viikonloppuna ja samaan aikaan sattui sopivasti olemaan myös maanantai vapaana (Columbus Day), joten aikaa oli kolmen päivän vaellukselle. Etukäteen arvioimme, että saattaisimme juuri ja juuri jaksaa vaeltaa Pemi Loopin kolmessa päivässä - reitti on 50 km pitkä ja nousua on yhteensä 2800 metriä.

Todellisuus tuli kuitenkin vastaan jo ensimmäisenä päivänä. Reissu alkoi hyvin ja lähdimme ajamaan Bostonista ennen auringonnousua. Pysähdyimme vuorien juurella Lincoln -nimisessä kylässä syömässä tukevan aamiaisen Dunkin' Donutsissa ja aamun sade loppui juuri sopivasti sillä hetkellä kun jätimme auton puiston parkkipaikalle. Olimme varustautuneet lämpimillä vaatteilla, koska tiesimme että huiput olisivat kylmiä ja reitin leirintäalueetkin olivat yli 1000 metrin korkeudessa.

Olimme asettaneet ensimmäiselle päivälle paljon haastetta: Tarkoituksena oli pyrkiä Garfield Ridgen leirintäalueelle, jonne matkaa lähtöpisteestä oli melkein 20 kilometriä ja nousua lähes 2000 metriä. Pitkälle oli pakko pyrkiä siksi, että reitin alkupuolella vesilähteet ovat niukassa ja ensimmäisen päivän puolivälissä reitti nousee puurajan yläpuolelle alueelle, jonne ei voi leiriytyä. Olimme kuitenkin varautuneet päivään runsaalla vesimäärällä ja rautaisella mielenlujuudella jaksaa kiivetä ensimmäisen päivän huiput.


Pemi Loopin korkeusprofiili
Jäisiä puita ensimmäisellä huipulla (Mt Flume)
Päivä alkoi helposti ja taitoimme ensimmäiset nousut (Mt Flume 1319 m, Mt Liberty 1359 m ja Little Haystack Mtn 1457 m) kohtalaisen hyvällä energiatasolla ja vauhdilla. Olimme pakanneet mukaan optimoidut eväät ja lounas syötiin nopeasti Little Haystackin huipulla. Se oli ensimmäinen huippu puurajan yläpuolella ja kylmä tuuli alkoi jo tuntua iholla. Todellinen kylmyys tuli kuitenkin vastaan vasta seuraavilla kahdella huipulla: edessä olivat reitin korkeimmat huiput Mt Lincoln 1551 m ja Mt Lafayette 1603 m. Näillä huipuilla ei enää paljoa jääty ihailemaan maisemia. Tuuli oli hyytävä ja maa jään ja lumen peitossa. Vesi jäätyi camelbakin juomaletkuun. Yritimme edetä mahdollisimman nopeasti, mutta reitti oli paikoitellen jään peitossa ja askeleissaan joutui olemaan erityisen varovainen. Kun Lafaeytten huipulla aurinko alkoi osoittaa laskemisen merkkejä, tajusimme, ettemme mitenkään ehtisi sen illan aikana leirintäaluulle tai edes seuraavalle vedenottopisteelle. Tavoitteeksi vaihtui päästä mahdollisimman nopeasti alas Lafayetten rinteeltä puurajan alapuolelle niin että voisimme löytää leiritymispaikan. Toivoimme, että jaksaisimme Garfiel Pond -nimiselle lammelle, mutta meillä oli vettä niin paljon mukana että saisimme iltaruuan laitettua vaikkemme lisää vettä saisikaan.

Lafayetten jäinen huippu. Aurinko alkoi laskea.
Siinä vaiheessa, kun pääsimme puurajan alapuolelle, oli käytännössä jo pilkkopimeää ja matka jatkui otsalamppujen valossa. Pimeässä metsässä vaikeakulkuista polkua laskeutuessamme ja telttapaikkaa etsiessämme kuljimme varmasti elämämme pisimmiltä tuntuvat (kilo)metrit. Tuntui, että laskeutuminen jatkui täysin loputtomasti ja että aikaa kului ja kului. Olimme edelleen yli 1000 metrin korkeudessa ja vaikka puurajan alapuolella ei juuri lunta ja jäätä ollutkaan, hengitys höyrystyi otsalampun valossa. Lopulta siedettävä telttapaikka löytyi ja saimme teltan kasattua ja ruuat laitettua. Jaksoimme vieläpä virittää ruokamme yöksi puuhun pienen matkan päähän teltasta karhujen varalta kuten opastettu. (Spoiler alert: jännittävin eläin jonka reissun aikana näimme oli maaorava.) Yllätyimme kun totesimme, että kello oli vasta kahdeksan. Leiriä pystyttäessä oli kylmä, mutta yöllä pysyimme hyvin lämpiminä, kiitos hyvien makuupussin. Tunnelmat eivät olleet kovinkaan katossa ja ensimmäinen päivä meni vähän selviytymisen puolelle. Onneksi loppumatka oli paljon helpompi.


Laaksossa oli upea värimaailma
Aamulla kasasimme nopeasti leirin ja talsimme lammelle, jonne olimme edellisenä iltana toivoneet pääsevämme. Aamiaiseksi keitetty puuro maistui hyvältä ja lammella oli yllättävän lämmin auringonpaiste. Totesimme myös, että emme jatka Pemi Looppia loppuun asti - lunta ja jäätä oli nähty ihan tarpeeksi yhdelle vaellukselle - ja laskeuduimme Mt Garfieldin jälkeen Pemi Loopin keskelle jäävään laaksoon, jota pitkin pääsee mukavasti palaamaan lähtöpisteeseen. Olimme kuitenkin lähteneet reissuun myös ihailemaan ruskaa ja vaikka vuorenhuippujen maisemat olivatkin hienoja, ruskaa ei näe havupuualueilla saati sitten puuttomilla alueilla.

Päätös laskeutua laaksoon osoittautua hyvinkin onnistuneeksi. Löysimme toisena iltana mahtavan telttapaikan pienen joen varrelta ja ilta oli todella paljon lämpimämpi kuin vuorilla yöpyessä. Sitä ihan nautti telttailusta ja ruuan laittelusta. Laakso oli monivärisenä kaunis ja lempeä.


Vaelluksen jälkeen
Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi kahdessa ja puolessa päivässä n. 34 kilometriä, nousua reilut 2000 metriä ja ensimmäisen päivän jälkeen vauhti oli hyvin leppoisa. Hieno kokemus. Lopulta kevyt kuolemanpelko ensimmäisenä iltana vain paransi seuraavan illan lämpöisen mukavaa tunnelmaa...


Näkymä ensimmäiseltä huipulta. Edessä Liberty, Little Haystack, Lincoln ja Lafayette. Leiriytymään pystyi vasta viimeisen kuvassa näkyvän huipun jälkeen.

Huipulla

Vielä hymyilyttää vaikka kylmä alkaa jo purra pikkuhiljaa. Lähdössä Little Haystackilta kohti Lincolnia ja Lafayettea

Edessä Lafayette
 
Teltta kasattiin seuraavana aamuna kylmässä kelissä ilman lämmintä aamupalaa.

Garfield Pond yli 1000 metrin korkeudessa





Monilla vaeltajilla oli koiria mukana.

Ruska laaskon pohjalla
Kivikkoinen polku

Toinen leiripaikka löydettiin valoisan aikaan ja se olikin mukava leiripaikka.


Pieni joki leiripaikan vieressä
 





Kotimatkalla jaksoimme vielä ajella Kangamagus Highwayn läpi vaikka kotiin mennessä tulikin vähän kiertelyä. Mielettömiä maisemia sielläkin.
Kotia kohti


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Elämä etenee Bostonissa

Kesti pitkän aikaa saada tämä blogipostaus aikaiseksi ja viime kuukauteen on mahtunut niin mukavia kuin ikäviäkin asioita. Ikävistä asioista ei ehkä julkiseen blogiin yksityiskohtia viitsi kirjoittaa, mutta näköjään sitä voi selvitä kaikenlaisista vastoinkäymisistä vaikka olisikin juuri muuttanut toiselle puolelle maailmaa. Onneksi täällä on terveydenhuoltopalvelut pelanneet (parempi pelatakin kaikkien niiden tuhansien dollareiden jälkeen mitä niistä on maksettu) ja luojan kiitos tänä internetin aikakautena ystävät ja perheen tavoittaa pitkienkin matkojen päästä. Skype ja läheisten ihmisten olemassaolo ovat molemmat olleet elintärkeitä. Joka tapauksessa olemme siis nyt ihan kunnossa ilman mitään erityistä hätää, joten huolestua ei tarvitse. :)

Arkkitehturia MIT:n kampukselta
Mukaviakin asioita on onneksi viime kuukauteen mahtunut paljon. Hannun työt ovat sujuneet ja työskentely uudessa ryhmässä on ollut innostavaa. Aino on onnistunut täyttämään kalenteriaan kohtalaisen tehokkaasti harrastuksilla ja uusilla ystävillä. MIT:n kautta löytyi niin kuoro jossa laulaa kuin porukka jonka kanssa harrastusmielessä treenata näytelmää. Kuoro vaikuttaa hyvinkin vakavalta touhulta kun taas näyttelyporukka lähinnä pitää hauskaa yhdessä. Molemmat ovat oikein tervetulleita! :) Onni on myös ollut se, että MIT:n "tänne mukana raahatut puolisot, joilla ei ole aluksi mitään kontaktia paikalliseen toimintaan" -yhteisöstä Aino on löytänyt ihmisiä, joiden kanssa pystyy ystävystymään. Siis ystävystymään ihan oikeasti eikä vain täysin pinnallisesti silloin tällöin tapahtumissa jutellemaan. Se on tärkeää. 
Lisää arkkitehtuuria kampukselta: MIT:n päärakennus. Ei tosin se paikka, jossa Hannu on töissä. Se on ihan tavallinen, epävalokuvauksellinen laatikko.
Aika synkkä teos MIT:n kampuksella. Kuulemma MIT on aivan johtavia yliopistoja itsemurhatilastoissa. Kuva ei liity mitenkään erityisesti meidän tunnelmiin, älkää huolestuko!
Cambridge ja Boston ovat ehdottomasti alkaneet tuntua kodilta. On uskomatonta, miten Cambridge vanhoine puutaloalueineen tuntuu kodikkaalta pikkukaupungilta ja vartin pyörämatkan päässä seisovat upeat pilvenpiirtäjät ja vilkas Bostonin keskusta. Muutamana iltana olemme pyöräilleet Bostonin keskusta-alueiden läpi johonkin mennessä tai jostain tullessa, ja öisiä pilvenpiirtäjiä katsellessa tuntee todellakin olevansa suurkaupungissa. Mutta sitten päivällä katsoo meidän kotikatua eikä edes muista mitään pilvenpiirtäjiä. Bostonissa nuo kaksi täysin eri tuntuista maailmaa ovat hyvin lähellä toisiaan.


Ja pyöräilystä puheen ollen: Onneksi, onneksi, onneksi toimme pyörät tänne. Pyöräily on ehdottomasti yksinkertaisin ja useimmiten myös nopein tapa päästä täällä paikasta toiseen (välillä jopa nopeampaa kuin autoilu, joka tosin meille ei olisi edes vaihtoehto). Kaupunki on todella kompakti ja Bostonissa on pyritty edistämään pyöräilyn roolia liikenteessä. Monilla teillä on pyöräkaistoja tai vaihtoehtoisesti liikennemerkkejä, joissa korostetaan, että pyöräilijät saavat ajaa autokaistalla. Meidän mielestämme pyöräily kaupungissa on tuntunut helpohkolta ja kohtalaisen turvalliselta. Autot tuntuvat yleensä huomioivan pyöräilijän jopa paremmin kuin Helsingissä. Varovainen täällä kuitenkin pitää olla - pyöräilijöitä on kuollut kolareissa lähiaikoinakin. (Toisaalta niin on Helsingissäkin, eikä se silti estä meitä ajamasta.) Joka tapauksessa olemme olleet tooooodella tyytyväisiä siihen että toimme pyörät tänne. Tulivat ehdottomasti käyttöön sekä kaupunkiajoon että pyöräretkiin kaupungin ulkopuolelle. Nyt vain toivotaan, että lunta ei tulisi vielä pitkään aikaan.
Valkoinen pyörä on kansainvälinen muistomerkki pyöräilijän hengen vaatineelle kuolonkolarille.

Alkusyksyä ovat piristäneet kaikenlaiset matkat lähiympäristöön. Olemme vaellelleet jo muutamassakin paikassa, joista tosin vain White Mountains (NH) ansaitsee oman postauksensa (tulossa lähipäivinä, stay tuned). Piristävää on myös kaikenlainen järjestely ystävien ja sukulaisten pikkuhiljaa lähestyviin vierailuihin liittyen. Näillä näkymin näemme jompaan kumpaan kategoriaan tipahtavia ihmisiä niin lokakuussa, marraskuussa kuin uutena vuotenakin! Skype ja kaikki maailmaan mahtuvat internetin viestipalvelut ovat toki korvaamattomia, mutta on se aivan eri asia kun näkee kasvokkain. Rohkaistaan siis kaikkia muitankin, jotka sattuvat tätä blogia lukemaan, toteamaan, että Bostonhan on paikka, jossa on aina halunnut käydä. <3

Tässä kuulumisia alkusyksyltä. Kohta on Halloween ja kaikki paikat täyttyvät luurangoista ja kummituksista. Kurpitsoita kaikkialla jo onkin.




tiistai 8. syyskuuta 2015

Elämää Cambridgessa ja Labor Day Weekend


Middelsex Fells Reservation - Luontokohde n. 10 km päässä kotoa. Boston näkyi.
Pari viikkoa hurahtanut ohi hurjalla nopeudella. Syyskuu alkoi ja opiskelijat palasivat. Joka puolella ihmiset muuttivat ja niin muutimme mekin. Pääsimme viikko sitten uuteen asuntoon ja aika nopeasti saimme asunnon mukavaan asumiskuntoon. Kämppähän oli suurimmaksi osaksi kalustettu, joten pärjäsimme hyvin vähillä ostoksilla, mikä ilahdutti melkoisesti. Suurin osa keittiötarvikkeistakin löytyi joko kirppareilta, tuli asunnon mukana tai paketissa, jonka eräät tutut olivat meille tänne jättäneet saapumistamme odottamaan. Asettuminen kävi siis sutjakkaasti ja kotikin alkaa näyttää pikkuhiljaa kodilta.

Hannun työt ovat lähteneet käyntiin vauhdikkaasti - töihin mentiin melkein heti maahan saavuttuamme ja nyt uudet projektit ovat jo vauhdissa. Ainon tutustuminen paikalliseen elämään on alkanut MIT:n erittäin aktiivisesta Spouses&Partners järjestöstä, jolla on paljon viikottaisia tapaamisia erilaisten harrasteryhmien ja muiden tapahtumien muodossa. Järjestöltä on saanut myös vinkkejä mielenkiintoisten kurssien löytämiseen ja muun elämän järjestämiseen. Lisäksi, kun Aino tekee syksyn vielä etätöitä Suomeen, tekemistä tuntuu kyllä riittävän.

Asettumista uuteen kotiin: New York Times tilattu ja itsetehdyn ruisleivän leipomista kokeiltu. Ei muuten ollut mikään täysi katastrofi, tuo leipä siis, mutta koska meidän kaasu-uuni tuntuu toimivan suunnilleen yhtä paljon huoneen lämmittimenä kuin uunina, pitää toivoa että ilmat viilenevät nopeasti, että leivontakokeiluja voi jatkaa.

Muutenkin kaikenlaista touhua on ollut. Eilen täällä oli Labor Day, joka on kansallinen vapaapäivä. Nimensä mukaan päivä juhlistaa työväenliikettä, eli on osittain samaa perua vapun kanssa. Perinteisesti ihmiset tuntuvat juhlivan Labor Day Weekendiä lähinnä relaamalla, matkailemalla lähistölle luontokohteisiin, veneilemällä tai shoppailemalla (kaikki paikat ainakin pursuilivat Labor Day -alennusmyyntimainoksia). Jossain on kai jotain paraatejakin (ehkä?), mutta mitään suurta juhlallisuutta emme huomanneet. Pieniä tapahtumia tosin oli, kuten ilotulitus, jota menimme katsomaan Bostonin satama-alueelle.

Meidän viikonloppu kului lähimatkaillen. Perjantaina kävimme pyöräretkellä muutamien Hannun ryhmäläisten kanssa. Pyöräilimme historiallisten pikkukaupunkien Condordin ja Lexingtonin läpi, vierailimme maatilalla syömässä jäätelöä ja Walden Pond nimisellä lammella uimassa. Osan matkaa ajoimme erikseen kunnostetuilla pyöräteillä (Minuteman trail) ja osan pienten ja rauhallisten teiden varrella. Pyöräretkeilyä täällä helpottaa myös se, että pyörän saa ottaa ilmaiseksi paikallisjunaan ruuhka-aikojen ulkopuolella.

Sunnuntaina lähdimme autoilemaan kymmenen muun Bostoniin sijoittuneen Fulbright-opiskelijan kanssa kohti Cape Codia. Niemimaa sijaitsee noin 100 km Bostonista etelään ja on huippusuosittu lomakohde täällä päin. Noin suurella porukalla reissaamisessa on aina omat haasteensa ja päivälle kertyi ihan kiitettävä määrä autossa istumista (Hannu pärjäsi hienosti toisen auton ratissa!), mutta kohde oli kieltämättä hieno ja ajattelimme palata sinne mahdollisesti pyörien kanssa vähän syksymmällä kun säät viilenevät ja turistit vähenevät. Kuulemma niemellä on kymmeniä kilometrejä hiekkadyynirantoja sivuavia pyöräteitä.

Labor Day viikonlopun ilotulituksia
Cape Cod

Hannu ja Falco, Cape Cod.

Cape Cod

Aurinkorannalla. Varmaan kesän eka ja vika kerta. Kuvassa satunnaisia Fulbrightereita.
 

tiistai 25. elokuuta 2015

Muutto Bostoniin ja kuinka kaikki järjestyi

Viikko sitten pakkasimme monet matkalaukut, rinkat ja polkupyörät mukaan ja lähdimme Bostoniin. Ensimmäisen viikon jälkeen voi tyytyväisenä sanoa:

Asunto - check
Pankkitili - check
Puhelinliittymät - check
Salijäsenyydet - check
Vakuutukset - check

Siispä on hyvin perusteltua huokaista helpotuksesta ja olla onnellinen että asiat ovat järjestyneet näinkin helposti, sillä tokihan tämä kaikki jännitti.

Uusi kotitalo.
Asunto jännitti eniten. Meillä on väliaikainen majoitus järjestettynä Airbnb:n kautta pariksi ensimmäiseksi viikoksi, 1.9. asti, ja kuumeinen asunnon etsiminen alkoi lähes heti perille päästyämme. Elo-syyskuun vaihde on kiireisimpiä aikoja vuokramarkkinoilla joka puolella, mutta Bostonissa ilmiö on huikea - opiskelijoiden, jatko-opiskelijoiden ja muiden lukuvuosia työskentelevien akateemisten määrää mitataan sadoissa tuhansissa. Elokuun puolivälissä kaikki parhaat ja halvimmat asunnot olivat varmasti jo menneet, mutta tilanne ei näyttänyt suinkaan toivottomalta. Vuokranantajilla tuntui olevan yhtälailla kiire päästä eroon viimeisistä asunnoistaan ennen lukuvuoden alkua. Otimme yhteyttä useisiin välittäjiin ja yksityisiin vuokranantajiin ja sovimme asuntonäyttöjä. Netissä ilmoitusten kahlaaminen oli rasittavaa ja välittäjien kanssa kommunikointi ärsyttävää, koska suurin osa ilmoitetuista asunnoista oli jo vuokrattu. Toisaalta myös meidän oma vaatimustasomme oli korkealla - toiveissa oli tiskikone ja edes jossain määrin moderni keittiö, pyykkikone, siistin oloinen asunto ja hyvä sijainti.

Onneksi taistelu vuokramarkkinoiden kanssa ei kestänyt kauaakaan ja jo kolmannen päivän päätteeksi löysimme kaipaamammme asunnon. Asunto on todella sympaattisella alueella, kooltaan meille sopiva ja parin kilometrin päässä MIT:sta. Seuraavan vuoden asumme siis Inman Streetilla, Cambridgessa. Meillä kävi hirveän hyvä tuuri, kun löysimme kalustetun asunnon. Keittiöstä löytyy tiskikone ja asunto on muutenkin remontoitu modernihkoksi. Talon muut asukkaat ovat kaikki joko MIT:n tai Harvardin jatko-opiskelijoita tai postdocceja. Ainoa toive, josta jouduimme luopumaan, oli pyykkikone huoneistossa. Se oli näemmä herkku, jota ei täällä päin löytynyt mistään kaksioista. Pitää kuitenkin olla tyytyväinen siihen, että pyykkikoneet löytyvät talon kellarista eikä tarvitse käydä pesemässä pyykkiä pesulassa, mikä sekin näyttää olevan täällä hyvin yleistä. 

Sijainti Cambridgessa on todella mukava, eikä Bostonin keskusta-alueillekaan ole matkaa montaa kilometriä. 

Ensimmäinen viikko on ollut KUUMA, mutta onneksi viime viikonloppuna rupesi vähän viilenemään ja tänäänkin lämpötila pysyttelee 25 asteen alapuolella. Jetlagi on vaivannut jonkin verran ja kuumuus ei ole helpottanut asiaa, mutta alamme olla sen kanssa pikkuhiljaa voiton puolella. Hannu lähti eilen aamulla Idahoon - kyllä, aivan toiselle puolelle maata - johonkin Fulbrightin järjestämään Gateway to US -seminaariin, jossa kerrotaan miten kohdata vieraita kulttuureita ja olla hyvä vaihto-opiskelija. Näkeepähän vähän erilaista osaa Yhdysvalloista ja tutustuu samalla muihin vaihtareihin. Varmasti ihan hyvä reissu.

Yleisesti ottaen asiat ovat lähteneet siis rullaamaan mukavasti. Pääsemme muuttamaan uuteen asuntoon viimeistään 1.9. ja siihen asti olemme ihan mielellämme tässä Airbnb-majoituksessa, kämppis on nimittäin mukava ja avulias. Salijäsenyydet järjestyivät MIT:n hulppealle kuntosalille, eikä Ainonkaan tarvinnut maksaa vuosijäsenyydestä kuin $220. Olemme hyvin iloisia siitä, että päätimme ottaa pyörät mukaan. Täällä on paljon pyöräkaistoja ja pitkät korttelit taittuvat pyörillä paljon nopeammin ja mukavammin kuin kävellen, vaikka on sanottava, että näin alkuun tämä Cambridgen alue vaikuttaa ihan miellyttävältä myös kävelijän näkökulmasta ja julkinen liikennekin on olemassa.

Yritämme muistaa kirjoitella kuulumisia tänne blogiin aina muutaman viikon välein, ja alussa ehkä vähän useamminkin jos asiaa tuntuu olevan enemmän. Kuulemiin!

Kotikatu. Suurin osa Cambridgea on vastaavaa sympaattista puutaloaluetta.

Muutamat hanhet saavat minkä tahansa kaupungin tuntumaan kotoisalta...

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Kuvia ja tarinoita - osa 2


Kuntosalilla

Olen tykästynyt paikalliseen kuntosaliini ja italiaiseen kuntosalikulttuuriin. Salille on kiva mennä, kun niin työntekijät kuin muutkin liikkujan moikkailevat. Ihmiset tuntevat toisensa nimeltä ja niin salilla kuin jumppatunneillakin rupatellaan iloisesti. Myös aerobic-ohjaaja tuntee suurimman osan tunnilla kävijöistä nimeltä ja jos jonkun polvet eivät nouse tarpeeksi korkealle, ohjaaja on pian kannustamassa.Myös minulle jutellaan paljon, vaikka en italiaa juuri puhukaan. Jumppatuntien tädit ovat käyttäneet koko englanninkielen sanavarastonsa moneen kertaan kysellessään minulta kuulumisia. Salilla juttelen perjantaisin aina miehen kanssa, joka valittelee, että Italiassa ei pääse harjoittelemaan tarpeeksi englantia. Hauskaa!

Olen pannut merkille, että olen selkeästi paksummassa kunnossa kuin muut salilla ja aerobicissa kävijät. Ylipainoisia liikkujia ei ole tullut juurikaan vastaan. Italialaiset toden totta ovat WHO:n tilastojen mukaan kansana Euroopan hoikimmasta päästä, mutta ilmiö, jossa vain jo valmiiksi urheilulliset ihmiset uskaltautuvat salille, on harmillinen. Täällä tuntee kyllä helposti itsensä kohtuu isoksi.

Yliopiston ruokalassa

Kevät tulee! Maaliskuun alussa kevätkukat jo kukkii :)
Kuntoiluteemasta voisi siirtyä sulavasti ruokailuteemaan (molemmat ovat lähellä sydäntä, joten näihin tulee kiinnitettyä paljon huomiota). Kuten sanottua, italialaiset ovat Euroopan hoikimmasta päästä. Kun yliopiston ruokalassa olen seuraillut, mitä ihmiset täällä syövät, Suomen ravitsemus- ja ruokavaliotietoisuus tuntuu kaukaiselta. Italiassa lounaallakin tarjotaan tyypillisesti kaksi eri ruokalajia. Ensimmäinen ruokalaji on joko pasta tai risotto ja toinen ruokalaji on yleensä jokin lihan-, kanan- tai kalanpala lisäkkeenään joko perunaa tai kasviksia. Halutessaan kahden ruokalajin setin voi korvata pizzalla. Molempia ruokalajeja ei tietenkään ole pakko ottaa, joskin annoskoot on suunniteltu niin, että kaksi ruokalajia lounaalla ei ihmistä täysin tukkoon saa. Kohtuu helposti tuosta saa siis koottua erilaisia vaihtoehtoja. Usein tulee syötyä joko pääruoka+kasvis tai pasta+kasvis -kombo. Se mitä italialaiset itse syövät, saa hymyn huulille. Useasti tarjottimilla näkee esimerkiksi juusoinen pasta+ranskalaiset -yhdistelmiä kruunattuna jälkkärivanukkaalla. Suomalainen ravitsemusympyrä räjähtäisi valkoisten hiilihydraattien ylivallan alla. Ja kaikesta huolimatta tämä on edelleen Euroopan hoikimpia kansoja. Ei se laatu vaan se määrä.

Autoilu, kävely ja joukkoliikenne

Lunta Sienassa. Olin ainut töissä.
Esimerkkikeskustelu:

"Asun parin kilsan päässä yliopistolta."
"Aa, sä varmaan kuljet autolla töihin."
"Ei, ei mulla oo täällä autoa."
"Oikeesti?"
"Oikeastaan mulla ei ole ajokorttiakaan."
"Oikeesti?!?! Ei ajokorttia?!? Mut niin, oot sit pärjännyt busseilla, vaikka ne kulkee ihan miten sattuu? Mä en kyllä kulje busseilla juuri koskaan."
"Juu, busseilla pärjää ihan hyvin ja pääsenhän mä töihin kävellenkin."
"Kävellen?!?!"

Näitä keskusteluja olen käynyt useamman. Ihmiset pitävät minua hulluna kun kävelen töihin enkä aja autoa. Sienassa auto tuntuu olevan monille elinehto. Toki Sienan hullut korkeuserot saavat töihin tarpomisen tuntumaan välillä treeniltä, joten ehkäpä sienalaisia ei pidä tuomita liian raskaasti. Monet myös asuvat Sienan ulkopuolella, maaseudun pikkukylissä. Kaiken kaikkiaan paikallisten suhtautuminen kävelijöihin ja suuriin mäkiin on hellyttävää: Kaksi kertaa, kun olen ollut kävelemässä töihin, satunnainen auto on pysähtynyt ja kysynyt, aionko kävellä edessä olevan suuren mäen ylös. Molemmilla kerroilla sain kyydin töihin asti.

Maisemaa
 

Pyöräilyreittejä osa 2: Siena-San Gimignano

Urheilu-Hannu Monteriggionin muureilla
Täällä on siis vaan niin ihanaa pyöräillä. Oikeasti. Ihan mahtavaa. Olemme olleet ihan todella iloisia siitä, että jaksoimme ottaa pyörät mukaan (tutuista pyöristä ja esim lukkopolkimista on huikea hyöty).  Pyörät ovat loistava väline saada tuntumaa Toscanan maaseutuun - parhaiten alue tuntuu nimittäin avautuvan nimenomaan ympäriinsä liikuskelemalla, joko pyöräillen tai autolla.

Pyörän selästä katsottuna Toscanan maaseutu on erittäin sympaattista ja kaunista. Kukkuloita, peltoja ja oliivilehtoja täplittävät vanhat kivirakennukset ja satunnaiset kukkuloiden huipuille rakennetut linnat ja kirkot. Tuntuu, että jokaisen kilometrin aikana vastaan tulee jotain uutta nähtävää - kaupunginmuureja, luostareita, uskomattomia näköaloja ja sympaattisia kyliä. Matkan varrelta löytyy yllinkyllin paikkoja lounastamiseen tai kahvin juontiin. Lisäksi näin off-seasoninakin pyöräilijöitä on paljon.
Satuimme sattumalta pyöräilemään samana päivänä San Gimignano - Siena ajon (Eroica) kanssa. Jouduimme pari kertaa odottelemaan suljettujen teiden takia, mutta kilpailun näkeminen oli iso bonus.

Tänään pyöräilimme Sienasta San Gimignanoon. San Gimignano on torneistaan tunnettu linnoituskaupunki n. 35 km päässä Sienasta ja matkan varrella pysähdyimme lisäksi toieen linnoituskaupunkiin, Monteriggioniin. Hieno reitti kaiken kaikkiaan, vaikka korkeuserot laittoivatkin taas reidet ja pakarat koville. Siena ja San Gimignanohan on molemmat tietenkin rakennettu kukkuloiden huipuille, jotta niitä on ollut aikoinaan helpompi kaikkien taisteluiden yhteydessä puolustaa... 

Korkein kohta 362 -matalin 92 :)
San Gimignanon tornit häämöttävät edessä

Vihdoin San Gimignanon porteilla. Ylöspäin piti kivuta yli 200 m  kolmen kilometrin matkalla.


Monteriggionin muurit kaukaa


Monteriggionin muurit läheltä


Vihertävä sisilisko auringonottopuuhissa