sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Töiden alku Tokiossa

Hei taas pitkästä aikaa. Pari ensimmäistä viikkoa Tokiossa ovat olleet sen verran kiireisiä, että blogin kirjoittaminen on jäänyt vähän vähemmälle. Työt ovat alkaneet ja näillä näkymin viihdymme molemmat ryhmissämme ihan mukavasti.

Tokio on aika iso paikka. Meidän asunto ei edes ole varsinaisesti Tokiossa, vaan Kawasakissa, joka on Tokiolle vähän niinkuin Espoo Helsingille. Mitä nyt asukastiheys vähän Espoota suurempi: Wikipedian mukaan Kawasakissa on yhteensä 1,5 miljoonaa asukasta, melkein 10000 asukasta/km2 (vrt. Espoossa n. 800 asukasta/km2...) Tokio tosin näkyy ikkunasta Tama-joen toisella puolella, joten ei meitä kovin kauaksi heitetty. Metrolla Ainon yliopistolle ajelee puolisen tuntia, ja paikka on hyvin keskustassa. Työmatka kokonaisuudessaan tosin kestää noin tunnin. Me asutaan tiiviisti ja kivasti 10 neliön huoneessa soluasunnossa (jaetut vessat ja suihkut), mutta onneksi keittiö on perinteisiä Otaniemen solukämppiä huomattavasti miellyttävämpi ja meidän huoneeseen kuuluu parveke, jossa saa vaatteet kuivattua. Ja lysti maksaa vaivaiset 850e/kk, minkä lisäksi työmatkoihin meillä kuluu päivittäisen kahden tunnin lisäksi myös kuukausittain yhteensä noin 300e. Eli ei tämä varsinaisesti halvaksi tule. Palkkaa saamme molemmat reilun tonnin kuussa, joten säästöön tästä työrupeamasta ei ainakaan rahaa jää. Mutta ei ollut tarkoituskaan. :)

Tervetuliaisjuhlan jälkeen monet halusivat meidän kanssa kuvaan.
Työt yliopistoilla ovat osoittautuneet oikein siedettäviksi - pelkäsimme nimittäin paljon pahempaa ja ennen töiden alkua mielessä pyörivät erilaiset kauhukuvat järkyttävän pitkistä työpäivistä, vahvasta hierarkiasta ja formaaliudesta sekä englantia puhumattomista työkavereista. Ensimmäinen mukava huomio oli yliopistojen rentous mm. työpaikkapukeutumisen ja kohteliaisuussääntöjen suhteen. Nopeasti kävi myös ilmi, ettei meiltä odoteta paljoakaan yli 40-tuntista työviikkoa. Hannun ryhmässä ollaan töissä melko eurooppalaiseen tyyliin ja noh, Ainon ryhmässä Ainolle annettiin vapaus tehdä vain 8 tunnin päiviä ainakin näin aluksi. Muut kyllä tekevät Ainon ryhmässä vähän pidempää päivää (klo 10-20) ja käyvät töissä myös lauantaisin. Ainon ei kuitenkaan tarvitse ainakaan joka lauantai töihin mennä ja suurin este 8 tunnin työpäivissä pitäytymiselle on lähinnä oma kehtaaminen: on outoa lähteä töistä aina ensimmäisenä, kun muut ovat vielä täydessä työn touhussa. Tosin sen mitä Aino työajoissa ehkä hävisikin, tuli takaisin ryhmän mukavuutena, työn mielekkyytenä ja ennen kaikkea professorin uskomattomana mukavuutena ja vieraanvaraisuutena. Ryhmä mm. järjesti Ainolle tervetuliaisjuhlan, johon Hannukin kutsuttiin ja jossa syötiin ja juotiin pitkä ja kallis illallinen 20. kerroksessa professorin piikkiin! Ja niin, englannin kielen taidosta... Hannun ryhmässä on muitakin ulkomaalaisia, joten englantia puhutaan jotenkuten (harmillisesti ainut englanninkielentaidoton henkilö ryhmässä on juuri se, jonka kanssa Hannun pitäisi tiiviisti työskennellä...) ja Ainon ryhmässä ainakin yritys puhua ja halu oppia englantia on kova. Molempien proffat ovat tietenkin sujuvia englannin puhujia.

IAESTE (siis se organisaatio, joka meidät tänne järjesti) on ollut avulias ja varsinkin saapumispäivänämme saimme paljon apua tuutoreilta, jotka auttoivat asunnolle saapumisessa, vuokrasopimuksissa jne. Lisäksi IAESTE järjestää paljon erilaisia aktiviteetteja viikonlopuille (tai no, ei nyt kovin erilaisia, lähinnä nähtävyyksiä ja juomista). Saimme kunnon elämyksen japanilaiseen tyyliin järjestetyllä ryhmämatkalla Kamakuraan, joka on tunnin junamatkan päässä sijaitseva vanha pikkukaupunki, ja jossa on useita upeita pyhättöjä ja temppeleitä. IAESTEn järjestämällä matkalla alkoi tuntea itsensä pikkuhiljaa japanilaiseksi turistiksi: hirveästi odottelua ja seisoskelua ryhmässä, nimilaput kaulaan ja jokaiselle nippu esitteitä käteen, tiukka aikataulu ja tarkat suunnitelmat siitä, mitä missäkin pyhätössä nähdään ja tehdään ja loputon määrä ryhmäkuvia jokaisen nähtävyyden edessä kaikilla mahdollisilla kameroilla. Valitettavasti meidän kamera unohtui kotiin (eikä se ole edes Nikon) - kamera kädessä elämyspäivä japanilaisena turistina olisi ollut täydellinen! ;)
Ryhmäkuvia Kamakurassa. Taustalla iso Buddha.

Ryhmämatkan lopuksi järjestettiin Drinking Party (kyllä, juomisjuhla), joka näin japanilaisittain tarkoittaa noin kahta tuntia ravintolassa ja 25 euron hintaa, johon sisältyy kohtuullisesti ruokaa ja niin paljon alkoholia kuin ehtii tilata. Konsepti on periaatteessa ihan hyvä aloitus illalle, mutta ihan täysin emme systeemille lämpene. Tämäkin "juhla" järjestettiin Kamakurassa klo 18-20 ja juhlan aikana kaikki japanilaiset ja harjoittelijat kiskoivat niin paljon alkoholia kuin ehtivät. Kello kahdeksalta kaikki japanilaiset ovat siis aivan umpituiterissa ja harjoittelijat mukavassa nousussa ja sitten: yli tunnin junamatka takaisin Tokioon ja kaikki japanilaiset menevät kotiin. Ulkomaalaiset ovat lähinnä hämmentyneitä ja miettivät, mitä tekisivät seuraavat neljä tuntia ennen kuin on mikään järki yrittää jatkaa esim. klubille tms. Hyvin samanlainen kokemus jäi myös Ainolle järjestetystä tervetuliaisjuhlasta: kaikki japanilaiset joivat klo kuudesta kahdeksaan niin paljon kuin ehtivät ja lopettivat sitten kuin seinään. Hämmentävää. 



Emme täältä Japanista kirjoittele blogia varmaankaan yhtä aktiivisesti kuin Venäjällä kirjoittelimme. Seuraavassa päivityksessä toivottavasti luvassa enemmän kuvamateriaalia, kunhan oma läppärimme kuivuu pienestä viskivahingosta... :P 

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Terveisiä Mongoliasta!

Edellisen päivityksen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljonkin, nimittäin kokonaan uusi maa. Mongolia tuli nähtyä ja koettua ja nyt ollaan taas mukavasti takaisin tutulla ja turvallisella Venäjän maaperällä.

Mongolian matkamme kohokohtiin lukeutuvat Kiinan viisumien hankinta ja jurtalta jurttaan kierros (ger-to-ger) sekä Ulan Batorin ravintolatarjonnasta ja etenkin lukuisista kasvisruokavaihtoehdoista nauttiminen. Mutta palataanpa ihan alkuun...

Melkein miljoonan tughrukin mies
Mongolia lisättiin matkasuunnitelmaamme melko spontaanisti, kun aloimme rutinoitua ja kyllästyä Siperian kaupunkeihin. Emme olleet tutustuneet maahan paljoakaan etukäteen, mitä nyt kaikki tietävät (Tsingisit ja muut Kaanit, köyhä maa, paljon hevosia, vähän ihmisiä) ja mitä matkaoppaamme meille osasi kertoa (kolmannes väestöstä alle 14-vuotiasta, Ulan Bator on maailman kylmin pääkaupunki, maassa on vain muutama tuhat kilometriä asfaltoitua tietä ja sekin huonossa kunnossa). Maan valuutta on heikkoarvoinen Tughrug ja kielen oletimme muistuttavan jonkin verran venäjää, koska käytössä on kyrilliset kirjaimet. Paikan päällä ensimmäisenä huomasimme, että Tughruk ei ole vain heikkoarvoinen, vaan jopa hupaisa: eräänäkin kauniina päivänä Hannulla oli taskussaan vaihtorahana saatu  muutaman sentin pino 20 Tughrukin seteileitä, joiden yhteenlaskettu arvo euroissa oli huimat 60 senttiä (50x20T). Halvempaa paperia kuin vessapaperi... Toinen hyödyllinen huomio: mongolian kieli ei muistuta tippaakaan venäjää. Jopa sana 'kiitos' (bailarchrlach) osoittautui huomattavan vaikeaksi ääntää omituisten kurkkuäänteiden takia. Ulan Batorissa tosin ravintoloissa yleensä osattiin englantia ja maaseudulla pärjäsimme jonkin verran myös venäjällä.

Ulan Batorissa vallitsi melko omituinen tunnelma: kaikki hostelleissa tapaamamme turistit haukkuivat kaupungin lyttyyn ja odottivat vain pääsevänsä kiertämään Mongolian maaseutua erinäköisillä, poikkeuksetta yli viikon mittaisilla joko järjestetyillä tai omatoimisilla kierroksilla. Kaikki hostellit tuntuivat järjestävän monipuolisia kierroksia ja myös odottavan vieraidensa käyttävän niitä. Meille tämä tuli hieman yllätyksenä ja viikonkin matka ympäri Mongoliaa minibussilla tuntui todella pitkältä. Päätimme kuitenkin lähteä viiden päivän kierrokselle, kun hostellimme pitäjä suositteli meille autossa istumisen sijaan vaellushenkisempää jurtasta jurttaan -kierrosta läheisessä kansallispuistossa. Tällä kierroksella ei ollut niinkään tarkoitus nähdä koko Mongolian monimuotoisuutta, vaan pikemminkin tutustua paikallisten paimentolaisten elämään ja liikkua luonnossa sekä kävellen että hevosilla.

Onko Hannu suuri, vai ovatko lehmä ja nainen pieniä?
Hannu jurtassa.
Kierroksesta tulikin oikein ikimuistoinen kokemus, niin hyvässä kuin pahassa. Kansallispuiston maisemat olivat karun upeita: kuiva ruohikko peitti hiekkamaata ja eläimet laidunsivat matalien vuoristojen rinteillä. Viisi päivää ilman tarkkoja aikatauluja ja kiirettä lepuuttivat mieltä. Pääsimme tutustumaan paimentolaisperheiden arkeen: nukuimme jurtissa, söimme samaa ruokaa heidän kanssaan ja näimme kuinka perheen pojat paimensivat viisikymmenpäisiä lammas- ja vuohilaumoja. "Osallistuimme" jurtan rakentamiseen (se muuten kasataan ihan uskomattoman nopeasti, parissa tunnissa) ja kerran meitä pyydettiin mukaan lypsämään lehmiä (katso kuvat :D). Toki perheet ovat epäilemättä tottuneet hostellien lähettämiin turisteihin, mutta ainakin silloin tällöin tunsimme itsemme perheen vieraiksi emmekä vain asiakkaiksi. Myös ensimmäinen 20 kilometrin hevosvaellus jätti hyvät muistot, mutta siihen meidän ja hevosten yhteistyö sitten loppuikin. Toisen vaelluspäivän aamuna Ainolle esitelty uusi hevonen vaikutti alusta asti hyvin rauhattomalta ja kiihdyttikin pyytämättä huimaan kiitolaukkasuoritukseen ennen kuin vaellus ehti edes kunnolla alkaa. Ei kuitenkaan mitään hätää, Aino on vielä hengissä, vaikka saikin pitää kiinni hevosen kaulasta kirjaimellisesti henkensä edestä ja tärisi vielä tunteja tapauksen jälkeen. Kun Hannu joutui lisäksi vielä tuskailemaan aivan liian pienen satulan kanssa, joka teki matkasta hetki hetkeltä kivuliaampaa, päätimme lopettaa ratsastusuran ja anella mongolioppaaltamme autokyytiä (toki vedoten Ainon hurjaan säikähdykseen ja viisaasti jättäen mainitsematta Hannun hellät pakarat..). Harmiksemme mongoliperheet eivät suostuneet toimimaan vaellusoppaina, jos emme ratsastaneet, joten saimme autokyydit loppuihinkin jurttiin. Vaellus ei selvästikään ole mikään paikallisten juttu, vaikka hostellimme antoikin niin olettaa. Koska tällä kierroksella päivämatkat olivat lyhyitä, ehdimme joka tapauksessa samoilla kansallispuiston upeilla rinteillä ja kallioilla aivan riittämiin omin nokkinemme. Kaiken kaikkiaan kokemus oli todellakin ikimuistoinen, ja luonnonläheisyys kaiken lehmän paskan mukaan lukien henkeä salpaavaa.

Toisessa jurtassa ei puhuttu mitään ymmärtämäämme kieltä, mutta se ei estänyt mukavaa mummoa juttelemasta meille.
Kaikilla paimentolaisperheillä oli muutamia lehmiä, 0-5 hevosta ja suuri lauma vuohia ja lampaita, jotka laidunsivat päivät ruohomaalla.
Ulan Batorin parlamenttitalo ja keskusaukio.
Vähän uudempaa Ulan Batoria.
Ensimmäisen jurtan lähellä oli luostari. Pikkupoika istuskeli päämunkin paikalla, kun munkkeja ei ollut läsnä.
Jurtta rakennettiin puisesta kehikosta johon katon ohuet paalut sidottiin yksitellen kiinni. Keskellä oli tukipylväät ja "vastakappale" kattopaaluille. Pohjana oli muovimattoa ja jurtan alle kasattiin hiekkapohja. Kehikko peitettiin suurilla paloilla huovutettua villaa ja muutamilla vilteillä. Lopuksi päälle heitettiin muovikerros (ehkä) ja päälle valkoinen kangas.

Jurtat auringonlaskussa. Perheellä oli usein useampia jurttia, joista yhdessä laitettiin ruokaa ja muissa nukuttiin. Kesäisin ruokaa laitettiin myös ulkona.
Kolmannen jurtan isäntä vei meidät katsomaan suuren suurta Chinggis Khaania. Patsaan alla siis on tosiaan talo, ja hevosen pään päälle pääsi katselemaan maisemia.
 
Eikö olekin ehkä maaiman söpöin traktori??




Nuudelit alkavat kyllästyttää. Kuvassa myös 2,5 litran olut.
Ja mitäs Mongolian jälkeen? Ajeltiin ensin 12 tuntia bussilla, sitten kolme yötä ja kaksi päivää junalla. Jäätiin jumiin yhdeksi yöksi Habarovskiin, josta lähdemme tänään yhden upean couchsurffauskokemuksen rikkaampina. Koska Habarovskista ei löytynyt yhtään järkevän hintaisia hostelleja, päätimme etsiä pikaista yöpaikkaa Couchsurffaamalla. Otimme yhteyttä erääseen kommunistikoodariin, joka järjesti meille yöpaikan englantia puhumattoman kaverinsa Yunan luota. Olimme siis vihdoin tositilanteessa venäjänkielentaitomme kanssa: tuntikausia aikaa vietettävänä habarovskilaisen, puheliaan filologitytön kanssa. Selvisimme yllättävän hyvin, vaikka osa vähän abstaktimmista asioista, joita Yuna innoissaan meille selitti, jäikin vähän arvoitukseksi. Tästä voi epäilemättä kiittää meidän kehittynyttä kielitaitoamme, mutta myös Yunan kärsivällisyyttä ja taitoa selittää sanat mahdollisimman yksinkertaisesti. :)