Enpä oikein paljon tiennyt mitä odottaa, kun ensimmäisenä päivänä kävelin töihin, enkä osaa sanoa vastaako laboratorio unelmiani kivasta kesätyöstä ulkomailla. Ennen tarkempaa olosuhteiden kuvailua pitää kuitenkin mainita muutama merkittävä ero Japanilaisen ja Suomalaisen yliopistojärjestelmän välillä.
Kun Suomessa opinnot ovat semmoinen vapaamuotoinen 5-x vuotinen paketti, joka koostuu pääosin teoriaopinnoista ja jossa opiskelija pääsee itsenäisen tutkimuksen tai työnteon makuun lähinnä kesätöissä ja diplomityötä/gradua tehdessään, Japanissa opinnot ovat tarkkaan ajoitetut ja suunnitellut, käytännössä täysin läsnäolopakolliset ja jopa 50 % opinnoista on tutkimustyötä laboratoriossa. Japanissa on 4 vuotta kestävä kandivaihe (college) ja 2 vuotta kestävä maisterivaihe. Monet menevät töihin jo ensimmäisen neljän vuoden jälkeen, mutta suuri osa opiskelee myös maisteriksi. Kolme ensimmäistä vuotta koostuvat teoriaopinnoista, minkä jälkeen opiskelija valitsee itselleen laboratorion, jossa tulee viettämään seuraavat kolme vuotta. Noiden kolmen vuoden aikana opiskelija tekee enemmän tai vähemmän itsenäistä tutkimusta professorin ja apulaisprofessorin valvonnassa, ja kolmen vuoden lopuksi kirjoittaa kaikesta tekemästään raportin, joka vastaa dippaa/gradua. Japanilaisissa yliopistoissa on siis huomattava määrä laboratorioita ja "tutkimusryhmiä", mutta suurimmassa osassa ryhmiä on pelkästään maisteri ja kandivaihettaan tekeviä opiskelijoita. Ymmärrettävästi myöskään tutkimuksen laatu ei ole kovin päätähuimaavaa, kun tutkijoina toimivat 4-6:n vuosikurssin opiskelijat. Opiskelijat, joiden työt päätyvät julkaistaviksi asti ovat vähemmistössä, joten suurin osa työstä on lähinnä tutkimuksen harjoittelua ilman varsinaisia julkaisuja. Professorille käytäntö kuitenkin tarjoaa mukavan väylän testata jokaista ideaansa työvoimalla, jolle ei makseta, vaan joka maksaa lukukausimaksuja, että pääsee työtä tekemään. Käytännössä tutkimus taitaa usein päätyä samojen reaktioiden testaamiseen mahdollisimman monilla eri varioaatioilla, siten, että kukin opiskelija testaa jotain variaatioista. Lopulta kaiken voi sitten koota tai olla kokoamatta julkaisuksi.
Minun ryhmässäni on 20 opiskelijaa, joita ohjaavat apulaisprofessori ja professori. Koska ryhmässä on hyvin nuoriakin opiskelijoita, ovat ohjaajat jatkuvasti läsnä ja opettavat opiskelijoita aktiivisesti. Olen yrittänyt saada hienovaraisesti selville, miten hyviä maisterivaiheen opiskelijat ovat kemian teoreettisessa puolessa, mutta kokonaisuutta on vaikea nähdä, koska kaikilla on jokin tutkimusaihe, josta he tietenkin tietävät paljon. Lisäski kielimuuri on melkoinen ja vain muutamat opiskelijat puhuvat niin hyvää englantia, että heidän kanssaan pystyy oikeasti keskustelemaan. Opiskelijoiden taidot joissain asioissa ovat kuitenkin yllättävän heikot: Esimerkiksi NMR:llä maisterivaiheenkaan opiskelijat eivät osaa ajaa muuta kuin yksinkertaisimman protonimäärityksen, eivätkä ole kuulleetkaan mistään edistyneemmistä tekniikoista, joita meillä kuitenkin opetetaan kaikille orgaanikoille pakollisilla kursseilla. Oppikirja on sama kuin meilläkin, mutta käytössä on japanin kielinen huomattavasti minun CGWW:täni kapeampi versio. Professori on vaikuttanut positiivisesti yllättyneeltä minun osaamisestani ja vaikkapa reaktiomekanismien ymmärtämisestä.
Toisaalta taas harjoittelu Japanissa tuntuu minulle äärimmäisen hyödylliseltä. Teen kemiaa itsenäisesti, mutta lähes joka päivä professori henkilökohtaisesti keskustelee kanssani tuloksista, spektrejen tulkinnoista ja ongelmista varmistaen, että ymmärrän varmasti kaiken. Oppiminen on intensiivisempää kuin aikaisemmin, koska joku on jatkuvasti opettamassa ja siten motivoimassa jokaisen ongelman ymmärtämiseen. Jokaisella opiskelijalla on vastaava henkilökohtainen suhde professoriin ja minun ryhmäni tapauksessa pidän professoria oikeasti hyvänä opettajana. Aina näin ei taida kuitenkaan olla. Opiskelijoille yliopiston kolme viimeistä vuotta ovat kuitenkin kuin työssä käyntiä. Professori määrittelee työajat ja meidän ryhmässämme ne ovat aamukymmenestä iltakahdeksaan, ja töitä tehdään myös lauantaisin. Itse olen saanut erivapauden tehdä vain kahdeksan tunnin päiviä ja vain viitenä päivänä viikossa, koska IAESTE eli harjoitteluorganisaationi on näin määritellyt.
Itse orgaaninen kemia on tietenkin pääosin samanlaista kuin Suomessakin. Sain valita itse projektin kolmesta eri vaihtoehdosta, joten olen saanut pitkälti itseäni miellyttävän ja mielenkiintoisen aiheen. Puitteet kemian tekemiselle eroavat kuitenkin radikaalisti tutuista suomalaisista labraoloista. Laboratorio on pienin ja ahtain laboratorio, jonka olen koskaan nähnyt. Ryhmällä on käytössään yksi iso labrahuone, jossa on pienet omat toimistotila jokaiselle sivuseinillä ja labratyöskentelytilat keskellä jokaiselle opiskelijalle, pieni pöytä apulaisprofessorille ja vähän suurempi, mutta edelleen ihan käsittämättömän pieni, professorille. Lisäksi on pieni erillinen toimistotila/kahvihuone niille opiskelijoille, jotka kirjoittavat teesiään. Tila on yhteensä muutaaman kymmenen neliön kokoinen ja siellä on kaikki: 20 opiskelijaa, 2 opettajaa, kemikaalien säilytystilat, liuttimet, kuivajääpakastin, kolme vetokaappia, joihin kaikki 20 opiskelijaa mahtuvat mystisesti laittamaan kaikki reaktionsa, kaikki jäteastiat, välineiden pesutilat, joissa ei ole mitään järkevää ilmanvaihtoa, välineiden kuivaustilat, haihduttimet, kaikki. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten tuo kaikki mahtuu niihin maksimissaan 40:n neliöön, mitä labra on. Ja samassa tilassa on siis pieni labrapöytätila ja pieni toimistopöytätila jokaiselle, sekä proffan ja apulaisproffan "toimistot". Ihan käsittämätöntä. Sitä kuvittelisi, että tuon kokoisessa labrassa kaikki törmäilisi jatkuvasti, kaikki välineet olisivat rikki hetkessä ja että työskentely ei voisi mitenkään toimia. Mutta niin se vain tuntuu toimivan. Pienet japanilaiset luovivat toistensa ohi täydessä labrassa ja yleisin käytetty sana on varmasti anteeksi, mutta jotenkin kaikki mahtuvat tuohon pieneen tilaan sulassa sovussa. Ymmärrän kyllä tilanpuutteen, koska yliopisto sijaitsee aivan Tokion keskustassa. Ja toisaalta koska kaikki opiskelijat viettävät kolme vuottaan opinnoistaan labrassa, on turha olettaa, että millään yliopistolla olisi resursseja antaa opiskelijoilleen kovin montaa neliömetriä työskentelytilaa.. ...paitsi sillä yhdellä, Tokion yliopistolla, joka heiluu maailman top10:ssä ja Aasian ykkösenä, sillä jossa Hannu on. :P Mutta Hannu kirjoittakoon oman postauksen kymmenen metrin huonekorkeuksista, suurista omenakoneista ja muusta höpönlöpöstä. Minun yliopistossa on ainakin aito meininki! :P
Ah, unohdin vielä, olkoon loppukevennys: Jätehuolto labrassa on välillä melko päätähuimaavaa, ihan kirjaimellisestikin, koska kunnon ilmastointia välineiden pesupaikalla ei tosiaan ole ja parikymmentä henkeä pesee aika paljon välineitä joka päivä. Ilmanlaatua ei myöskään paranna se, että ylöstyöskentelyt ja puhdistukset tehdään useimmiten ilman vetokaappeja.. Ehdoton jäteastioiden riemuvoitto on kuitenkin "happo- ja emäsjäteämpäri", joka on siis semmoinen ihan rehti perusämpäri, jollaisia meillä suomessa käytetään lähinnä saunaveden kantamiseen. Tuo ämpäri on miellyttävästi sijoitettu melko keskeiselle paikalle vetokaappien eteen, suunnilleen siihen pisteeseen, jossa ihmiset kuivaavat paineilmalla työvälineitä. Tuohon ämpäriin sitten kaadetaan aina kaikki hapot ja emäkset, ja aina jossain vaiheessa joku neutraloi koko höskän ja siirtää vesijätteeksi. Useamman kerran ihmiset ovat välineitä kuivatessaan tiputelleet ämpäriin yhtä sun toista, mistä saa tyypillisesti hyväntahtoista naurua ja aplodeja muulta ryhmältä. Ja kerran joku lisäsi ämpäriin jotain, mikä sai sen vaahtoamaan yli äyräiden ja kastelemaan hyvän palan lattiaa. Mutta mikä muka olisi parempi tapa säilyttää happo- ja emäsjätettä, kysynpä vain! :DD
Mutta fasiliteetit pois lukien on sanottava, että työskentely Tokiossa on ollut toistaiseksi hauskaa ja opettavaista. Suuri kiitos siitä kuuluu supermukavalle proffalle ja avuliaille ja mukaville opiskelijoille ryhmässä. Apua saa vaikka elekielellä, jos englanti ei aina taivukaan. ;)
-Aino
Kun Suomessa opinnot ovat semmoinen vapaamuotoinen 5-x vuotinen paketti, joka koostuu pääosin teoriaopinnoista ja jossa opiskelija pääsee itsenäisen tutkimuksen tai työnteon makuun lähinnä kesätöissä ja diplomityötä/gradua tehdessään, Japanissa opinnot ovat tarkkaan ajoitetut ja suunnitellut, käytännössä täysin läsnäolopakolliset ja jopa 50 % opinnoista on tutkimustyötä laboratoriossa. Japanissa on 4 vuotta kestävä kandivaihe (college) ja 2 vuotta kestävä maisterivaihe. Monet menevät töihin jo ensimmäisen neljän vuoden jälkeen, mutta suuri osa opiskelee myös maisteriksi. Kolme ensimmäistä vuotta koostuvat teoriaopinnoista, minkä jälkeen opiskelija valitsee itselleen laboratorion, jossa tulee viettämään seuraavat kolme vuotta. Noiden kolmen vuoden aikana opiskelija tekee enemmän tai vähemmän itsenäistä tutkimusta professorin ja apulaisprofessorin valvonnassa, ja kolmen vuoden lopuksi kirjoittaa kaikesta tekemästään raportin, joka vastaa dippaa/gradua. Japanilaisissa yliopistoissa on siis huomattava määrä laboratorioita ja "tutkimusryhmiä", mutta suurimmassa osassa ryhmiä on pelkästään maisteri ja kandivaihettaan tekeviä opiskelijoita. Ymmärrettävästi myöskään tutkimuksen laatu ei ole kovin päätähuimaavaa, kun tutkijoina toimivat 4-6:n vuosikurssin opiskelijat. Opiskelijat, joiden työt päätyvät julkaistaviksi asti ovat vähemmistössä, joten suurin osa työstä on lähinnä tutkimuksen harjoittelua ilman varsinaisia julkaisuja. Professorille käytäntö kuitenkin tarjoaa mukavan väylän testata jokaista ideaansa työvoimalla, jolle ei makseta, vaan joka maksaa lukukausimaksuja, että pääsee työtä tekemään. Käytännössä tutkimus taitaa usein päätyä samojen reaktioiden testaamiseen mahdollisimman monilla eri varioaatioilla, siten, että kukin opiskelija testaa jotain variaatioista. Lopulta kaiken voi sitten koota tai olla kokoamatta julkaisuksi.
 |
| Kuvituskuva. Kuvan kemikaalit eivät liity tapaukseen. |
Minun ryhmässäni on 20 opiskelijaa, joita ohjaavat apulaisprofessori ja professori. Koska ryhmässä on hyvin nuoriakin opiskelijoita, ovat ohjaajat jatkuvasti läsnä ja opettavat opiskelijoita aktiivisesti. Olen yrittänyt saada hienovaraisesti selville, miten hyviä maisterivaiheen opiskelijat ovat kemian teoreettisessa puolessa, mutta kokonaisuutta on vaikea nähdä, koska kaikilla on jokin tutkimusaihe, josta he tietenkin tietävät paljon. Lisäski kielimuuri on melkoinen ja vain muutamat opiskelijat puhuvat niin hyvää englantia, että heidän kanssaan pystyy oikeasti keskustelemaan. Opiskelijoiden taidot joissain asioissa ovat kuitenkin yllättävän heikot: Esimerkiksi NMR:llä maisterivaiheenkaan opiskelijat eivät osaa ajaa muuta kuin yksinkertaisimman protonimäärityksen, eivätkä ole kuulleetkaan mistään edistyneemmistä tekniikoista, joita meillä kuitenkin opetetaan kaikille orgaanikoille pakollisilla kursseilla. Oppikirja on sama kuin meilläkin, mutta käytössä on japanin kielinen huomattavasti minun CGWW:täni kapeampi versio. Professori on vaikuttanut positiivisesti yllättyneeltä minun osaamisestani ja vaikkapa reaktiomekanismien ymmärtämisestä.
Toisaalta taas harjoittelu Japanissa tuntuu minulle äärimmäisen hyödylliseltä. Teen kemiaa itsenäisesti, mutta lähes joka päivä professori henkilökohtaisesti keskustelee kanssani tuloksista, spektrejen tulkinnoista ja ongelmista varmistaen, että ymmärrän varmasti kaiken. Oppiminen on intensiivisempää kuin aikaisemmin, koska joku on jatkuvasti opettamassa ja siten motivoimassa jokaisen ongelman ymmärtämiseen. Jokaisella opiskelijalla on vastaava henkilökohtainen suhde professoriin ja minun ryhmäni tapauksessa pidän professoria oikeasti hyvänä opettajana. Aina näin ei taida kuitenkaan olla. Opiskelijoille yliopiston kolme viimeistä vuotta ovat kuitenkin kuin työssä käyntiä. Professori määrittelee työajat ja meidän ryhmässämme ne ovat aamukymmenestä iltakahdeksaan, ja töitä tehdään myös lauantaisin. Itse olen saanut erivapauden tehdä vain kahdeksan tunnin päiviä ja vain viitenä päivänä viikossa, koska IAESTE eli harjoitteluorganisaationi on näin määritellyt.
Itse orgaaninen kemia on tietenkin pääosin samanlaista kuin Suomessakin. Sain valita itse projektin kolmesta eri vaihtoehdosta, joten olen saanut pitkälti itseäni miellyttävän ja mielenkiintoisen aiheen. Puitteet kemian tekemiselle eroavat kuitenkin radikaalisti tutuista suomalaisista labraoloista. Laboratorio on pienin ja ahtain laboratorio, jonka olen koskaan nähnyt. Ryhmällä on käytössään yksi iso labrahuone, jossa on pienet omat toimistotila jokaiselle sivuseinillä ja labratyöskentelytilat keskellä jokaiselle opiskelijalle, pieni pöytä apulaisprofessorille ja vähän suurempi, mutta edelleen ihan käsittämättömän pieni, professorille. Lisäksi on pieni erillinen toimistotila/kahvihuone niille opiskelijoille, jotka kirjoittavat teesiään. Tila on yhteensä muutaaman kymmenen neliön kokoinen ja siellä on kaikki: 20 opiskelijaa, 2 opettajaa, kemikaalien säilytystilat, liuttimet, kuivajääpakastin, kolme vetokaappia, joihin kaikki 20 opiskelijaa mahtuvat mystisesti laittamaan kaikki reaktionsa, kaikki jäteastiat, välineiden pesutilat, joissa ei ole mitään järkevää ilmanvaihtoa, välineiden kuivaustilat, haihduttimet, kaikki. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten tuo kaikki mahtuu niihin maksimissaan 40:n neliöön, mitä labra on. Ja samassa tilassa on siis pieni labrapöytätila ja pieni toimistopöytätila jokaiselle, sekä proffan ja apulaisproffan "toimistot". Ihan käsittämätöntä. Sitä kuvittelisi, että tuon kokoisessa labrassa kaikki törmäilisi jatkuvasti, kaikki välineet olisivat rikki hetkessä ja että työskentely ei voisi mitenkään toimia. Mutta niin se vain tuntuu toimivan. Pienet japanilaiset luovivat toistensa ohi täydessä labrassa ja yleisin käytetty sana on varmasti anteeksi, mutta jotenkin kaikki mahtuvat tuohon pieneen tilaan sulassa sovussa. Ymmärrän kyllä tilanpuutteen, koska yliopisto sijaitsee aivan Tokion keskustassa. Ja toisaalta koska kaikki opiskelijat viettävät kolme vuottaan opinnoistaan labrassa, on turha olettaa, että millään yliopistolla olisi resursseja antaa opiskelijoilleen kovin montaa neliömetriä työskentelytilaa.. ...paitsi sillä yhdellä, Tokion yliopistolla, joka heiluu maailman top10:ssä ja Aasian ykkösenä, sillä jossa Hannu on. :P Mutta Hannu kirjoittakoon oman postauksen kymmenen metrin huonekorkeuksista, suurista omenakoneista ja muusta höpönlöpöstä. Minun yliopistossa on ainakin aito meininki! :P
 |
| Kuvituskuva. Kuvan vetokaapit eivät liity tapaukseen. |
Mutta fasiliteetit pois lukien on sanottava, että työskentely Tokiossa on ollut toistaiseksi hauskaa ja opettavaista. Suuri kiitos siitä kuuluu supermukavalle proffalle ja avuliaille ja mukaville opiskelijoille ryhmässä. Apua saa vaikka elekielellä, jos englanti ei aina taivukaan. ;)
-Aino
