Pemi Loop tai ainakin puolet siitä

Auringon noustessa oltiin jo matkalla

Halusimme tehdä syksyllä jonkinlaisen vaelluksen ruskan aikaan ja kyseltyämme vähän paikallisilta, meille suositeltiin White Mountains -vuoria ja siellä erityisesti Pemi Loop -reittiä. White Mountains -kansallispuisto sijaitsee New Hampshiressa reilun parin tunnin ajomatkan päässä Bostonista ja sinne päästäkseen piti vuokrata auto. Ennustusten mukaan ruska olisi parhaimmillaan lokakuun toisena viikonloppuna ja samaan aikaan sattui sopivasti olemaan myös maanantai vapaana (Columbus Day), joten aikaa oli kolmen päivän vaellukselle. Etukäteen arvioimme, että saattaisimme juuri ja juuri jaksaa vaeltaa Pemi Loopin kolmessa päivässä - reitti on 50 km pitkä ja nousua on yhteensä 2800 metriä.

Todellisuus tuli kuitenkin vastaan jo ensimmäisenä päivänä. Reissu alkoi hyvin ja lähdimme ajamaan Bostonista ennen auringonnousua. Pysähdyimme vuorien juurella Lincoln -nimisessä kylässä syömässä tukevan aamiaisen Dunkin' Donutsissa ja aamun sade loppui juuri sopivasti sillä hetkellä kun jätimme auton puiston parkkipaikalle. Olimme varustautuneet lämpimillä vaatteilla, koska tiesimme että huiput olisivat kylmiä ja reitin leirintäalueetkin olivat yli 1000 metrin korkeudessa.

Olimme asettaneet ensimmäiselle päivälle paljon haastetta: Tarkoituksena oli pyrkiä Garfield Ridgen leirintäalueelle, jonne matkaa lähtöpisteestä oli melkein 20 kilometriä ja nousua lähes 2000 metriä. Pitkälle oli pakko pyrkiä siksi, että reitin alkupuolella vesilähteet ovat niukassa ja ensimmäisen päivän puolivälissä reitti nousee puurajan yläpuolelle alueelle, jonne ei voi leiriytyä. Olimme kuitenkin varautuneet päivään runsaalla vesimäärällä ja rautaisella mielenlujuudella jaksaa kiivetä ensimmäisen päivän huiput.

Pemi Loopin korkeusprofiili

Jäisiä puita ensimmäisellä huipulla (Mt Flume)

Päivä alkoi helposti ja taitoimme ensimmäiset nousut (Mt Flume 1319 m, Mt Liberty 1359 m ja Little Haystack Mtn 1457 m) kohtalaisen hyvällä energiatasolla ja vauhdilla. Olimme pakanneet mukaan optimoidut eväät ja lounas syötiin nopeasti Little Haystackin huipulla. Se oli ensimmäinen huippu puurajan yläpuolella ja kylmä tuuli alkoi jo tuntua iholla. Todellinen kylmyys tuli kuitenkin vastaan vasta seuraavilla kahdella huipulla: edessä olivat reitin korkeimmat huiput Mt Lincoln 1551 m ja Mt Lafayette 1603 m. Näillä huipuilla ei enää paljoa jääty ihailemaan maisemia. Tuuli oli hyytävä ja maa jään ja lumen peitossa. Vesi jäätyi camelbakin juomaletkuun. Yritimme edetä mahdollisimman nopeasti, mutta reitti oli paikoitellen jään peitossa ja askeleissaan joutui olemaan erityisen varovainen. Kun Lafaeytten huipulla aurinko alkoi osoittaa laskemisen merkkejä, tajusimme, ettemme mitenkään ehtisi sen illan aikana leirintäaluulle tai edes seuraavalle vedenottopisteelle. Tavoitteeksi vaihtui päästä mahdollisimman nopeasti alas Lafayetten rinteeltä puurajan alapuolelle niin että voisimme löytää leiritymispaikan. Toivoimme, että jaksaisimme Garfiel Pond -nimiselle lammelle, mutta meillä oli vettä niin paljon mukana että saisimme iltaruuan laitettua vaikkemme lisää vettä saisikaan.

Lafayetten jäinen huippu. Aurinko alkoi laskea.

Siinä vaiheessa, kun pääsimme puurajan alapuolelle, oli käytännössä jo pilkkopimeää ja matka jatkui otsalamppujen valossa. Pimeässä metsässä vaikeakulkuista polkua laskeutuessamme ja telttapaikkaa etsiessämme kuljimme varmasti elämämme pisimmiltä tuntuvat (kilo)metrit. Tuntui, että laskeutuminen jatkui täysin loputtomasti ja että aikaa kului ja kului. Olimme edelleen yli 1000 metrin korkeudessa ja vaikka puurajan alapuolella ei juuri lunta ja jäätä ollutkaan, hengitys höyrystyi otsalampun valossa. Lopulta siedettävä telttapaikka löytyi ja saimme teltan kasattua ja ruuat laitettua. Jaksoimme vieläpä virittää ruokamme yöksi puuhun pienen matkan päähän teltasta karhujen varalta kuten opastettu. (Spoiler alert: jännittävin eläin jonka reissun aikana näimme oli maaorava.) Yllätyimme kun totesimme, että kello oli vasta kahdeksan. Leiriä pystyttäessä oli kylmä, mutta yöllä pysyimme hyvin lämpiminä, kiitos hyvien makuupussin. Tunnelmat eivät olleet kovinkaan katossa ja ensimmäinen päivä meni vähän selviytymisen puolelle. Onneksi loppumatka oli paljon helpompi.

Laaksossa oli upea värimaailma

Aamulla kasasimme nopeasti leirin ja talsimme lammelle, jonne olimme edellisenä iltana toivoneet pääsevämme. Aamiaiseksi keitetty puuro maistui hyvältä ja lammella oli yllättävän lämmin auringonpaiste. Totesimme myös, että emme jatka Pemi Looppia loppuun asti - lunta ja jäätä oli nähty ihan tarpeeksi yhdelle vaellukselle - ja laskeuduimme Mt Garfieldin jälkeen Pemi Loopin keskelle jäävään laaksoon, jota pitkin pääsee mukavasti palaamaan lähtöpisteeseen. Olimme kuitenkin lähteneet reissuun myös ihailemaan ruskaa ja vaikka vuorenhuippujen maisemat olivatkin hienoja, ruskaa ei näe havupuualueilla saati sitten puuttomilla alueilla.

Päätös laskeutua laaksoon osoittautua hyvinkin onnistuneeksi. Löysimme toisena iltana mahtavan telttapaikan pienen joen varrelta ja ilta oli todella paljon lämpimämpi kuin vuorilla yöpyessä. Sitä ihan nautti telttailusta ja ruuan laittelusta. Laakso oli monivärisenä kaunis ja lempeä.

Vaelluksen jälkeen

Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi kahdessa ja puolessa päivässä n. 34 kilometriä, nousua reilut 2000 metriä ja ensimmäisen päivän jälkeen vauhti oli hyvin leppoisa. Hieno kokemus. Lopulta kevyt kuolemanpelko ensimmäisenä iltana vain paransi seuraavan illan lämpöisen mukavaa tunnelmaa...

Näkymä ensimmäiseltä huipulta. Edessä Liberty, Little Haystack, Lincoln ja Lafayette. Leiriytymään pystyi vasta viimeisen kuvassa näkyvän huipun jälkeen.

Huipulla

Vielä hymyilyttää vaikka kylmä alkaa jo purra pikkuhiljaa. Lähdössä Little Haystackilta kohti Lincolnia ja Lafayettea

Edessä Lafayette

 

Teltta kasattiin seuraavana aamuna kylmässä kelissä ilman lämmintä aamupalaa.

Garfield Pond yli 1000 metrin korkeudessa

Monilla vaeltajilla oli koiria mukana.

Ruska laaskon pohjalla

Kivikkoinen polku

Toinen leiripaikka löydettiin valoisan aikaan ja se olikin mukava leiripaikka.

Pieni joki leiripaikan vieressä

 

Kotimatkalla jaksoimme vielä ajella Kangamagus Highwayn läpi vaikka kotiin mennessä tulikin vähän kiertelyä. Mielettömiä maisemia sielläkin.

Kotia kohti

Elämä etenee Bostonissa

Kesti pitkän aikaa saada tämä blogipostaus aikaiseksi ja viime kuukauteen on mahtunut niin mukavia kuin ikäviäkin asioita. Ikävistä asioista ei ehkä julkiseen blogiin yksityiskohtia viitsi kirjoittaa, mutta näköjään sitä voi selvitä kaikenlaisista vastoinkäymisistä vaikka olisikin juuri muuttanut toiselle puolelle maailmaa. Onneksi täällä on terveydenhuoltopalvelut pelanneet (parempi pelatakin kaikkien niiden tuhansien dollareiden jälkeen mitä niistä on maksettu) ja luojan kiitos tänä internetin aikakautena ystävät ja perheen tavoittaa pitkienkin matkojen päästä. Skype ja läheisten ihmisten olemassaolo ovat molemmat olleet elintärkeitä. Joka tapauksessa olemme siis nyt ihan kunnossa ilman mitään erityistä hätää, joten huolestua ei tarvitse. :)

Arkkitehturia MIT:n kampukselta

Mukaviakin asioita on onneksi viime kuukauteen mahtunut paljon. Hannun työt ovat sujuneet ja työskentely uudessa ryhmässä on ollut innostavaa. Aino on onnistunut täyttämään kalenteriaan kohtalaisen tehokkaasti harrastuksilla ja uusilla ystävillä. MIT:n kautta löytyi niin kuoro jossa laulaa kuin porukka jonka kanssa harrastusmielessä treenata näytelmää. Kuoro vaikuttaa hyvinkin vakavalta touhulta kun taas näyttelyporukka lähinnä pitää hauskaa yhdessä. Molemmat ovat oikein tervetulleita! :) Onni on myös ollut se, että MIT:n "tänne mukana raahatut puolisot, joilla ei ole aluksi mitään kontaktia paikalliseen toimintaan" -yhteisöstä Aino on löytänyt ihmisiä, joiden kanssa pystyy ystävystymään. Siis ystävystymään ihan oikeasti eikä vain täysin pinnallisesti silloin tällöin tapahtumissa jutellemaan. Se on tärkeää. 

Lisää arkkitehtuuria kampukselta: MIT:n päärakennus. Ei tosin se paikka, jossa Hannu on töissä. Se on ihan tavallinen, epävalokuvauksellinen laatikko.

Aika synkkä teos MIT:n kampuksella. Kuulemma MIT on aivan johtavia yliopistoja itsemurhatilastoissa. Kuva ei liity mitenkään erityisesti meidän tunnelmiin, älkää huolestuko!

Cambridge ja Boston ovat ehdottomasti alkaneet tuntua kodilta. On uskomatonta, miten Cambridge vanhoine puutaloalueineen tuntuu kodikkaalta pikkukaupungilta ja vartin pyörämatkan päässä seisovat upeat pilvenpiirtäjät ja vilkas Bostonin keskusta. Muutamana iltana olemme pyöräilleet Bostonin keskusta-alueiden läpi johonkin mennessä tai jostain tullessa, ja öisiä pilvenpiirtäjiä katsellessa tuntee todellakin olevansa suurkaupungissa. Mutta sitten päivällä katsoo meidän kotikatua eikä edes muista mitään pilvenpiirtäjiä. Bostonissa nuo kaksi täysin eri tuntuista maailmaa ovat hyvin lähellä toisiaan.

Ja pyöräilystä puheen ollen: Onneksi, onneksi, onneksi toimme pyörät tänne. Pyöräily on ehdottomasti yksinkertaisin ja useimmiten myös nopein tapa päästä täällä paikasta toiseen (välillä jopa nopeampaa kuin autoilu, joka tosin meille ei olisi edes vaihtoehto). Kaupunki on todella kompakti ja Bostonissa on pyritty edistämään pyöräilyn roolia liikenteessä. Monilla teillä on pyöräkaistoja tai vaihtoehtoisesti liikennemerkkejä, joissa korostetaan, että pyöräilijät saavat ajaa autokaistalla. Meidän mielestämme pyöräily kaupungissa on tuntunut helpohkolta ja kohtalaisen turvalliselta. Autot tuntuvat yleensä huomioivan pyöräilijän jopa paremmin kuin Helsingissä. Varovainen täällä kuitenkin pitää olla - pyöräilijöitä on kuollut kolareissa lähiaikoinakin. (Toisaalta niin on Helsingissäkin, eikä se silti estä meitä ajamasta.) Joka tapauksessa olemme olleet tooooodella tyytyväisiä siihen että toimme pyörät tänne. Tulivat ehdottomasti käyttöön sekä kaupunkiajoon että pyöräretkiin kaupungin ulkopuolelle. Nyt vain toivotaan, että lunta ei tulisi vielä pitkään aikaan.

Valkoinen pyörä on kansainvälinen muistomerkki pyöräilijän hengen vaatineelle kuolonkolarille.

Alkusyksyä ovat piristäneet kaikenlaiset matkat lähiympäristöön. Olemme vaellelleet jo muutamassakin paikassa, joista tosin vain White Mountains (NH) ansaitsee oman postauksensa (tulossa lähipäivinä, stay tuned). Piristävää on myös kaikenlainen järjestely ystävien ja sukulaisten pikkuhiljaa lähestyviin vierailuihin liittyen. Näillä näkymin näemme jompaan kumpaan kategoriaan tipahtavia ihmisiä niin lokakuussa, marraskuussa kuin uutena vuotenakin! Skype ja kaikki maailmaan mahtuvat internetin viestipalvelut ovat toki korvaamattomia, mutta on se aivan eri asia kun näkee kasvokkain. Rohkaistaan siis kaikkia muitankin, jotka sattuvat tätä blogia lukemaan, toteamaan, että Bostonhan on paikka, jossa on aina halunnut käydä. <3

Tässä kuulumisia alkusyksyltä. Kohta on Halloween ja kaikki paikat täyttyvät luurangoista ja kummituksista. Kurpitsoita kaikkialla jo onkin.