Töiden alku Tokiossa

Hei taas pitkästä aikaa. Pari ensimmäistä viikkoa Tokiossa ovat olleet sen verran kiireisiä, että blogin kirjoittaminen on jäänyt vähän vähemmälle. Työt ovat alkaneet ja näillä näkymin viihdymme molemmat ryhmissämme ihan mukavasti.

Tokio on aika iso paikka. Meidän asunto ei edes ole varsinaisesti Tokiossa, vaan Kawasakissa, joka on Tokiolle vähän niinkuin Espoo Helsingille. Mitä nyt asukastiheys vähän Espoota suurempi: Wikipedian mukaan Kawasakissa on yhteensä 1,5 miljoonaa asukasta, melkein 10000 asukasta/km2 (vrt. Espoossa n. 800 asukasta/km2...) Tokio tosin näkyy ikkunasta Tama-joen toisella puolella, joten ei meitä kovin kauaksi heitetty. Metrolla Ainon yliopistolle ajelee puolisen tuntia, ja paikka on hyvin keskustassa. Työmatka kokonaisuudessaan tosin kestää noin tunnin. Me asutaan tiiviisti ja kivasti 10 neliön huoneessa soluasunnossa (jaetut vessat ja suihkut), mutta onneksi keittiö on perinteisiä Otaniemen solukämppiä huomattavasti miellyttävämpi ja meidän huoneeseen kuuluu parveke, jossa saa vaatteet kuivattua. Ja lysti maksaa vaivaiset 850e/kk, minkä lisäksi työmatkoihin meillä kuluu päivittäisen kahden tunnin lisäksi myös kuukausittain yhteensä noin 300e. Eli ei tämä varsinaisesti halvaksi tule. Palkkaa saamme molemmat reilun tonnin kuussa, joten säästöön tästä työrupeamasta ei ainakaan rahaa jää. Mutta ei ollut tarkoituskaan. :)

Tervetuliaisjuhlan jälkeen monet halusivat meidän kanssa kuvaan.

Työt yliopistoilla ovat osoittautuneet oikein siedettäviksi - pelkäsimme nimittäin paljon pahempaa ja ennen töiden alkua mielessä pyörivät erilaiset kauhukuvat järkyttävän pitkistä työpäivistä, vahvasta hierarkiasta ja formaaliudesta sekä englantia puhumattomista työkavereista. Ensimmäinen mukava huomio oli yliopistojen rentous mm. työpaikkapukeutumisen ja kohteliaisuussääntöjen suhteen. Nopeasti kävi myös ilmi, ettei meiltä odoteta paljoakaan yli 40-tuntista työviikkoa. Hannun ryhmässä ollaan töissä melko eurooppalaiseen tyyliin ja noh, Ainon ryhmässä Ainolle annettiin vapaus tehdä vain 8 tunnin päiviä ainakin näin aluksi. Muut kyllä tekevät Ainon ryhmässä vähän pidempää päivää (klo 10-20) ja käyvät töissä myös lauantaisin. Ainon ei kuitenkaan tarvitse ainakaan joka lauantai töihin mennä ja suurin este 8 tunnin työpäivissä pitäytymiselle on lähinnä oma kehtaaminen: on outoa lähteä töistä aina ensimmäisenä, kun muut ovat vielä täydessä työn touhussa. Tosin sen mitä Aino työajoissa ehkä hävisikin, tuli takaisin ryhmän mukavuutena, työn mielekkyytenä ja ennen kaikkea professorin uskomattomana mukavuutena ja vieraanvaraisuutena. Ryhmä mm. järjesti Ainolle tervetuliaisjuhlan, johon Hannukin kutsuttiin ja jossa syötiin ja juotiin pitkä ja kallis illallinen 20. kerroksessa professorin piikkiin! Ja niin, englannin kielen taidosta... Hannun ryhmässä on muitakin ulkomaalaisia, joten englantia puhutaan jotenkuten (harmillisesti ainut englanninkielentaidoton henkilö ryhmässä on juuri se, jonka kanssa Hannun pitäisi tiiviisti työskennellä...) ja Ainon ryhmässä ainakin yritys puhua ja halu oppia englantia on kova. Molempien proffat ovat tietenkin sujuvia englannin puhujia.

IAESTE (siis se organisaatio, joka meidät tänne järjesti) on ollut avulias ja varsinkin saapumispäivänämme saimme paljon apua tuutoreilta, jotka auttoivat asunnolle saapumisessa, vuokrasopimuksissa jne. Lisäksi IAESTE järjestää paljon erilaisia aktiviteetteja viikonlopuille (tai no, ei nyt kovin erilaisia, lähinnä nähtävyyksiä ja juomista). Saimme kunnon elämyksen japanilaiseen tyyliin järjestetyllä ryhmämatkalla Kamakuraan, joka on tunnin junamatkan päässä sijaitseva vanha pikkukaupunki, ja jossa on useita upeita pyhättöjä ja temppeleitä. IAESTEn järjestämällä matkalla alkoi tuntea itsensä pikkuhiljaa japanilaiseksi turistiksi: hirveästi odottelua ja seisoskelua ryhmässä, nimilaput kaulaan ja jokaiselle nippu esitteitä käteen, tiukka aikataulu ja tarkat suunnitelmat siitä, mitä missäkin pyhätössä nähdään ja tehdään ja loputon määrä ryhmäkuvia jokaisen nähtävyyden edessä kaikilla mahdollisilla kameroilla. Valitettavasti meidän kamera unohtui kotiin (eikä se ole edes Nikon) - kamera kädessä elämyspäivä japanilaisena turistina olisi ollut täydellinen! ;)

Ryhmäkuvia Kamakurassa. Taustalla iso Buddha.

Ryhmämatkan lopuksi järjestettiin Drinking Party (kyllä, juomisjuhla), joka näin japanilaisittain tarkoittaa noin kahta tuntia ravintolassa ja 25 euron hintaa, johon sisältyy kohtuullisesti ruokaa ja niin paljon alkoholia kuin ehtii tilata. Konsepti on periaatteessa ihan hyvä aloitus illalle, mutta ihan täysin emme systeemille lämpene. Tämäkin "juhla" järjestettiin Kamakurassa klo 18-20 ja juhlan aikana kaikki japanilaiset ja harjoittelijat kiskoivat niin paljon alkoholia kuin ehtivät. Kello kahdeksalta kaikki japanilaiset ovat siis aivan umpituiterissa ja harjoittelijat mukavassa nousussa ja sitten: yli tunnin junamatka takaisin Tokioon ja kaikki japanilaiset menevät kotiin. Ulkomaalaiset ovat lähinnä hämmentyneitä ja miettivät, mitä tekisivät seuraavat neljä tuntia ennen kuin on mikään järki yrittää jatkaa esim. klubille tms. Hyvin samanlainen kokemus jäi myös Ainolle järjestetystä tervetuliaisjuhlasta: kaikki japanilaiset joivat klo kuudesta kahdeksaan niin paljon kuin ehtivät ja lopettivat sitten kuin seinään. Hämmentävää. 

Emme täältä Japanista kirjoittele blogia varmaankaan yhtä aktiivisesti kuin Venäjällä kirjoittelimme. Seuraavassa päivityksessä toivottavasti luvassa enemmän kuvamateriaalia, kunhan oma läppärimme kuivuu pienestä viskivahingosta... :P