Kaksin kohti maailmaa: Pemi Loop tai ainakin puolet siitä

Auringon noustessa oltiin jo matkalla

Halusimme tehdä syksyllä jonkinlaisen vaelluksen ruskan aikaan ja kyseltyämme vähän paikallisilta, meille suositeltiin White Mountains -vuoria ja siellä erityisesti Pemi Loop -reittiä. White Mountains -kansallispuisto sijaitsee New Hampshiressa reilun parin tunnin ajomatkan päässä Bostonista ja sinne päästäkseen piti vuokrata auto. Ennustusten mukaan ruska olisi parhaimmillaan lokakuun toisena viikonloppuna ja samaan aikaan sattui sopivasti olemaan myös maanantai vapaana (Columbus Day), joten aikaa oli kolmen päivän vaellukselle. Etukäteen arvioimme, että saattaisimme juuri ja juuri jaksaa vaeltaa Pemi Loopin kolmessa päivässä - reitti on 50 km pitkä ja nousua on yhteensä 2800 metriä.

Todellisuus tuli kuitenkin vastaan jo ensimmäisenä päivänä. Reissu alkoi hyvin ja lähdimme ajamaan Bostonista ennen auringonnousua. Pysähdyimme vuorien juurella Lincoln -nimisessä kylässä syömässä tukevan aamiaisen Dunkin' Donutsissa ja aamun sade loppui juuri sopivasti sillä hetkellä kun jätimme auton puiston parkkipaikalle. Olimme varustautuneet lämpimillä vaatteilla, koska tiesimme että huiput olisivat kylmiä ja reitin leirintäalueetkin olivat yli 1000 metrin korkeudessa.

Olimme asettaneet ensimmäiselle päivälle paljon haastetta: Tarkoituksena oli pyrkiä Garfield Ridgen leirintäalueelle, jonne matkaa lähtöpisteestä oli melkein 20 kilometriä ja nousua lähes 2000 metriä. Pitkälle oli pakko pyrkiä siksi, että reitin alkupuolella vesilähteet ovat niukassa ja ensimmäisen päivän puolivälissä reitti nousee puurajan yläpuolelle alueelle, jonne ei voi leiriytyä. Olimme kuitenkin varautuneet päivään runsaalla vesimäärällä ja rautaisella mielenlujuudella jaksaa kiivetä ensimmäisen päivän huiput.

Pemi Loopin korkeusprofiili

Jäisiä puita ensimmäisellä huipulla (Mt Flume)

Päivä alkoi helposti ja taitoimme ensimmäiset nousut (Mt Flume 1319 m, Mt Liberty 1359 m ja Little Haystack Mtn 1457 m) kohtalaisen hyvällä energiatasolla ja vauhdilla. Olimme pakanneet mukaan optimoidut eväät ja lounas syötiin nopeasti Little Haystackin huipulla. Se oli ensimmäinen huippu puurajan yläpuolella ja kylmä tuuli alkoi jo tuntua iholla. Todellinen kylmyys tuli kuitenkin vastaan vasta seuraavilla kahdella huipulla: edessä olivat reitin korkeimmat huiput Mt Lincoln 1551 m ja Mt Lafayette 1603 m. Näillä huipuilla ei enää paljoa jääty ihailemaan maisemia. Tuuli oli hyytävä ja maa jään ja lumen peitossa. Vesi jäätyi camelbakin juomaletkuun. Yritimme edetä mahdollisimman nopeasti, mutta reitti oli paikoitellen jään peitossa ja askeleissaan joutui olemaan erityisen varovainen. Kun Lafaeytten huipulla aurinko alkoi osoittaa laskemisen merkkejä, tajusimme, ettemme mitenkään ehtisi sen illan aikana leirintäaluulle tai edes seuraavalle vedenottopisteelle. Tavoitteeksi vaihtui päästä mahdollisimman nopeasti alas Lafayetten rinteeltä puurajan alapuolelle niin että voisimme löytää leiritymispaikan. Toivoimme, että jaksaisimme Garfiel Pond -nimiselle lammelle, mutta meillä oli vettä niin paljon mukana että saisimme iltaruuan laitettua vaikkemme lisää vettä saisikaan.

Lafayetten jäinen huippu. Aurinko alkoi laskea.

Siinä vaiheessa, kun pääsimme puurajan alapuolelle, oli käytännössä jo pilkkopimeää ja matka jatkui otsalamppujen valossa. Pimeässä metsässä vaikeakulkuista polkua laskeutuessamme ja telttapaikkaa etsiessämme kuljimme varmasti elämämme pisimmiltä tuntuvat (kilo)metrit. Tuntui, että laskeutuminen jatkui täysin loputtomasti ja että aikaa kului ja kului. Olimme edelleen yli 1000 metrin korkeudessa ja vaikka puurajan alapuolella ei juuri lunta ja jäätä ollutkaan, hengitys höyrystyi otsalampun valossa. Lopulta siedettävä telttapaikka löytyi ja saimme teltan kasattua ja ruuat laitettua. Jaksoimme vieläpä virittää ruokamme yöksi puuhun pienen matkan päähän teltasta karhujen varalta kuten opastettu. (Spoiler alert: jännittävin eläin jonka reissun aikana näimme oli maaorava.) Yllätyimme kun totesimme, että kello oli vasta kahdeksan. Leiriä pystyttäessä oli kylmä, mutta yöllä pysyimme hyvin lämpiminä, kiitos hyvien makuupussin. Tunnelmat eivät olleet kovinkaan katossa ja ensimmäinen päivä meni vähän selviytymisen puolelle. Onneksi loppumatka oli paljon helpompi.

Laaksossa oli upea värimaailma

Aamulla kasasimme nopeasti leirin ja talsimme lammelle, jonne olimme edellisenä iltana toivoneet pääsevämme. Aamiaiseksi keitetty puuro maistui hyvältä ja lammella oli yllättävän lämmin auringonpaiste. Totesimme myös, että emme jatka Pemi Looppia loppuun asti - lunta ja jäätä oli nähty ihan tarpeeksi yhdelle vaellukselle - ja laskeuduimme Mt Garfieldin jälkeen Pemi Loopin keskelle jäävään laaksoon, jota pitkin pääsee mukavasti palaamaan lähtöpisteeseen. Olimme kuitenkin lähteneet reissuun myös ihailemaan ruskaa ja vaikka vuorenhuippujen maisemat olivatkin hienoja, ruskaa ei näe havupuualueilla saati sitten puuttomilla alueilla.

Päätös laskeutua laaksoon osoittautua hyvinkin onnistuneeksi. Löysimme toisena iltana mahtavan telttapaikan pienen joen varrelta ja ilta oli todella paljon lämpimämpi kuin vuorilla yöpyessä. Sitä ihan nautti telttailusta ja ruuan laittelusta. Laakso oli monivärisenä kaunis ja lempeä.

Vaelluksen jälkeen

Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi kahdessa ja puolessa päivässä n. 34 kilometriä, nousua reilut 2000 metriä ja ensimmäisen päivän jälkeen vauhti oli hyvin leppoisa. Hieno kokemus. Lopulta kevyt kuolemanpelko ensimmäisenä iltana vain paransi seuraavan illan lämpöisen mukavaa tunnelmaa...

Näkymä ensimmäiseltä huipulta. Edessä Liberty, Little Haystack, Lincoln ja Lafayette. Leiriytymään pystyi vasta viimeisen kuvassa näkyvän huipun jälkeen.