Suuremmoinen Baikal

Matka Olhon-saarelle kesti kuusi tuntia ja oli paikoin töyssyinen. Valitsimme itsellemme viisaasti tilavan näköiset takapenkkipaikat, jotka muuttuivat lopulta auton ahtaimmiksi kaikkien matkustajien noustua kyytiin, joten kuusi tuntia menivät Ainon osalta polvet suussa pomppien ja torkahdellen. Matkan varrella sai ihailla laumoittain lehmiä, joita paimennettiin cowboy-tyyliin hevosten kanssa. Myös villihevosia näkyi. Matkan aikana maasto muuttui vuoristoisemmaksi ja kun pääsimme saarelle vievälle lossille, yllätyimme navakasta ja kylmästä tuulesta. Ensi vaikutelma mahtavasta Baikal-järvestä oli kylmä ja kolkon komea.

Puolivillejä hevosia

Yövyimme ystävällisten Igorin ja Veran homestayssa, jossa käytössämme on banja, eli rantasaunan kaltainen sauna, tosin ilman rantaa. Täällä ei tunnu olevan kenelläkään tonttia rannassa. Sauna on lämpimänä joka ilta, joten nauttimme sen kuumista lauteista ja lähes yhtä kuumista pesu- ja pukuhuoneista sekä vilpoisesta ja mukavasta terassista huolella. Tuskimpa näemme saunaa seuraavan kerran ihan hetkeen.

Baikal-järven maagisuus perustuu sen kokoon ja jylhiin kallioisiin rantoihin. Luonto on karua, varsinkin rannan tuntumassa ja rantakallioilta on varsinkin 70 km pitkän saaren pohjoisosissa kymmenien metrien pudotus hyiseen veteen. Järvi pysyy koko kesän kokonsa ansiosta hyytävän kylmänä. Upeiden kallioiden lisäksi Olhon-saarella on myös pitkiä hiekkarantoja täynnä hienoa vaaleaa hiekkaa. Useat saaren rannassa olevista kivimuodostelmista ovat paikallisille shamanismia harjoittaville burjateille pyhiä.

Menopeli

Ensimmäisenä kokonaisena päivänämme saarella lähdimme kiertoajelulle saaren pohjoisosiin. Aamiaiseksi Vera oli keittänyt meille puuroa ja paistanut mahtavan läjän blinejä (jotka siis tosiaan ovat Venäjällä ihan lettuja, eivät semmoisia suomalaisia paksuja blinejä). Vatsa täynnä oli hyvä lähteä hölskyvälle ja rämisevälle matkalle neuvostoaikaisessa armeijan minibussissa äärimmäisen huonokuntoisia metsäteitä pitkin. Hetken vuoristoratamaisesta kyydistä jaksoi nauttia, mutta pian kyyti alkoi aiheuttaa lievää matkapahoinvointia. Pysähdyimme upeisiin maisemiin ihmettelemään erikoisia kivimuodostelmia ja neuvostoaikaisen kalatehtaan raunioita upean hiekkarannan kupeessa, ja lopulta päädyimme saaren pohjoiskärkeen, jossa pääsimme ihailemaan (joskin kymmenien metrien korkeudesta) aurinkoa ottavia Baikalin norppia. Baikalin norpat ovat kaiketi Saimaan norppien kaltainen eristyksissä elävä hyljelaji. Lounaaksi matkalla saimme kuskin keittelemää kalakeittoa, joka valmistettiin paikallisesta erikoisuudesta, omulista. Saimme sitä myös illalla majapaikassamme ja totesimme, että se maistuu vähän hauelta ja joiltain muilta järvikaloilta, ja on ison ahvenen kokoinen.

Toisena päivänämme vuokrasimme maastopyörät ja ajelimme parinkymmenen kilometrin lenkin saaren upeilla kukkuloilla. Iltapäiväksi oli luvattu sadetta ja ukkosta, joten yritimme pitää säätä silmällä. Pyörävuokrauksen mies oli varoitellut sateen voimakkuudesta. Paluumatkallamme poljimme yhtä matkaa ukkoskuuron kanssa, joka kulki vieressämme aukeavan järven toisella rannalla, reilun 10 km päässä. Kastuimme yllättävän vähän.

Huzhirin kylässä raikuu jatkuva koirien, kukkojen ja lehmien yhteiskonsertti. Onneksi on korvatulpat.

<3

Horisontti

(Kirjoitettu Olhon-saarella, postattu Irkutskista, jossa yövyimme viime yön. Seuraavat kaksi yötä junassa ja sitten heräämme Ulan Batorista.)