Junamatkailua Etelä-Japanissa

Japanissa puistonpenkitkin on kivempia!

Vietimme vauhdikkaan viikon taas vaihteeksi raiteilla ja kävimme Japanin eteläisissa osissa Kyushun saarella sekä Hiroshimassa. Japanihan tosiaan koostuu kolmesta suuremmasta ja niiden lisäksi kaiketi useista pienemmistä saarista, joista Japani jaksaa edelleen kiistellä Kiinan ja Venäjän kanssa. Suurin saarista on Honshu, jonka pohjoispuolella on Hokkaido ja eteläpuolella Kyushu. Kuyshun suurin kaupunki on puolentoistamiljoonan asukkaan Fukuoka, jonne pysähdyimme yhdeksi yöksi. Mutta se oli vasta paluumatkalla, ja haluamme ehkä sittenkin aloittaa alusta...

Peukarhuihin liittyy outoa kassimytologiaa (mm. Pom Pokossa)

Nousimme sunnuntaiaamuna jumalan hylkäämään aikaan klo 5 (koska Aino halusi) ja hortoilimme kohti ensimmäistä Shinkansen-matkaamme (Shinkansen = luotijuna). Pelivälineiksi oli valittu Japan Rail Pass -liput, joilla sai ajella viikon verran ihan niin paljon kuin haluaa, ja koska halusimme rahoillemme vastinetta, oli meidän pakko huristella mahdollisimman pitkälle. Siispä kohti eteläistä Kuyshua ja Miyazakin pikkukaupunkia, jossa aurinkorantojen, palmujen ja Tyynenmeren aaltojen piti meitä surffareineen odottaa. Ensin 1500 km Shinkanseneilla kahdeksassa tunnissa (yksi vaihto) ja sitten vielä parisen tuntia jollain perus puksuttelujunalla kohti Tyyntä valtamerta. Saatiin pari tuntia lisää matka-aikaa Shinkansenien myöhästelyistä, mutta muuten matka sujui oikein joutuisasti. Japanissa junat siis tosiaan kulkevat lujaa ja Shinkansenit ovat maailmankuuluja, mutta eivät ne Euroopan nopeita junia nopeampia kuitenkaan ole. Shinkanseneiden merkittävin ominaisuus lieneekin rataverkon kattavuus: nopeasti pääsee Japanin päästä päähän ja ristiin rastiin. Suosituimmilla reiteillä junia myös kulki noin 15 minuutin välein, mistä huolimatta ne olivat täysiä. Aivan käsittämätöntä, mutta kaipa Japanin 126 miljoonaa ihmistä vain tykkäävät liikkua junilla.

Kuyshun saarella päädyimme käymään kolmessa eri kaupungissa: Miyazakissa, Beppussa ja Fukuokassa. Suurin syy paikkojen valintaan oli ympyrän muotoinen junareitti, eli kiersimme saaren laidasta laitaan. Osa junaradoista oli mukavasti meren rannalla, joskin turhan usein tunneleissa. Miyazakiin mennessä saattoi myös muistella kaikkia Miyazakin elokuvia (Japanin tunnetuin animaatio-ohjaaja Hayao Miyazaki), vaikkei paikka mitenkään kyseiseen henkilöön liitykään. Beppuun mennessä saattoi miettiä... noh, onhan se hauska nimi :P

Rantaelämää Aoshimassa

Perillä Miyazakissa totesimme, että uimarantoja kaupungissa ei ollut (vaikka Wikitravel oli muuta lupaillut!!), mutta pienellä bussimatkalla päästiin uimaan aaltoihin, oli ihanaa! Surffareita ei tosin näkynyt. :( Beppussa hämmennyimme kuumien lähteiden määrästä. Kuumia lähteitä eli Onseneita löytyy kaikkialta Japanista, mutta Beppussa niitä on niin tiheässä, että onsen-alueet suorastaan höyrysivät. Höyryä nousi niin viemäreistä kuin erillaisista "savupiipuistakin", sekä kylpylöiden ulkoaltaista ja muutamista turistinähtävyyksiksi jätetyistä erikoisista kuumista lähteistä. Kävimme katsomassa (tai siis pikemminkin juoksimme läpi) Beppun tunnetuimman nähtävyyden eli Jigokut, joka suomentuu jotakuinkin palavaksi helvetiksi. Niitä on seitsämän ja yhdellä lipulla pääsi katsomaan kaikki. Lisäksi sai uskomattoman japanilaisen kortin, johon sai kerätä leimoja kunkin (turisti)helvetin suorittamisesta. Mutta olivat ne hienoja. Ja illallaksi tietysti itse onseniin. Meidän hotellissa ei ollut edes suihkua, koska onseneita on niin paljon. Fukuokassa lähinnä söimme ja joimme paljon, kiitos japanilaisten all-you-can-eat-and-drink tarjousten. Kaupunki vaikutti kivalta ja rennolta.

Osa "palavista helveteistä" oli oikeasti todella upeita, esim tämä punainen lähde...

... mutta osa oli rakennettu kunnon turistihelveteiksi. Tämän lähteen kohokohta oli eläintarha. Mutta onneksi virtahepo näyttää adaptoituneen ympäristöönsä ongelmitta. Kuvan ylälaidassa näkyvä oranssi asia on porkkananpala. Virtahepo ei hievahtanutkaan kun katselimme ja lapset heittelivät kilvan ruokaa suuhun. Noh, voisiko elämä olla helpompaa?

Miyajiman kesypeurat työn touhussa

Hiroshimaan olimme varanneet kaksi yötä ja kun huomasimme, että kiireessä varattu hostellimme ei sijainnutkaan Hiroshiman keskustassa vaan 30 minuutin junamatkan päässä Hiroshimasta Miyajimassa, päädyimme viettämään Hiroshimassa vain yhden iltapäivän. Miyajimassa sen sijaan saimme ihailla yhtä Japanin kuuluisimmista nähtävyyksistä, Kelluvaa Toriita. Torii on portti temppeliin ja tämä kyseinen torii näytti kelluvan nousuveden aikaan. Hiroshimassa kävimme katsomassa vaikuttavia pommitusten muistomerkkejä ja erilaisia rauhalle omistettuja monumentteja.

Pikkuhiljaa alamme hahmottaa, että aika Tokiossa alkaa olla jo yli puolen välin. Pitää siis ruveta tekemään niitä kaikkia asioita ja näkemään niitä kaikkia nähtävyyksiä, joita olemme lykänneet tuonnemmaksi. Emme ole vielä ehtineet käydä kertaakaan katselemassa näköaloja korkeissa rakennuksissa tai vierailleet yhdessäkään museossa. Shoppaillakin pitäisi vähän ja käydä klubittamassa. Paljon nähtävää ja tehtävää. :)

Onko Aino pieni vai havunneulanen iso??

Pieni Geyshir ja paljon turisteja. Purkautui 15 minuutin välein, ja niin vaihtuivat ihmisetkin.

Mutahelvetti

Fukuokassa oli MUUMIKAHVILA!!!! <3<3<3

...mutta mikä on tuo Haisulin ja Hemulin risteytys Nipsun ja Hattivatin välissä?

Huipulla

Kelluva torii ei ollut laskuveden aikaan kovinkaan kelluva...

... mutta nousuveden aikaan ihan päheä. :)

Iltavalaistus ja läpi lipuva laiva täynnä japanilaisia räpsimässä valokuvia

Hiroshiman kuuluisin nähtävyys: Atomic Bomb dome. Pommi räjähti lähes suoraan kupolin yläpuolella ja kupoli on seissyt tämän näköisenä siitä hetkestä lähtien.

Japanissa tyttöryhmien "laulu" ja tanssiesitykset ovat suosittuja. Esiintyjät näyttivät ehkä viisitoista vuotiailta. Lisämakua ko. bändistä Make Palette @ youtube. Huomatkaa, käsissä pidetyt mielikuvitusmikit.

Fanit näyttivät pikemminkin 50- kuin 15-vuotiailta. Toivomme, että tässä ovat kiltit isät kuvaamassa muistoja perhealbumeihin tyttäriensä keikasta. Todennäköisesti ei ole.

Mahtava Shinkansen!

Woot?

Tookyoo kooringu

Taas on aika päivitellä kuulumisia Tokiosta ja todeta, että kiirettä on pitänyt ja paljon on ehtinyt tapahtua. :)

Olemme nyt paiskineet töitä viitisen viikkoa ja alkava viikon loma tuntuu enemmän kuin ansaitulta. Noh, todellisuudessa töihin on päässyt juuri ja juuri kiinni, mutta yliopistot suljetaan ensi viikon ajaksi ja lähes kaikilla on lomaa, joten mikseipä meilläkin. Huomenna lähdetään junailemaan kohti Japanin eteläisiä osia ja matkakohteina ovat muutamat pienet kaupungit Kyuushun saarella ja Hiroshima. Japan Rail Passien onnellisina omistajina saamme ajella Shinkanseneilla niin paljon kuin viikon aikana ehtii. Reissukuulumisia luvassa viikon päästä!

Tokiossa arkipäivät kuluvat töissä ja viikonloppuina olemme ehtineet tutustua vähän lähiympäristön luontokohteisiin. Tokiosta pääsee tunnin tai parin paikallisjunamatkoilla kätevästi upeisiin kansallispuistoihin, joissa luonto on raikasta ja mahtavaa ja vaellusreitit on merkattu karttoihin ja maastoon japanilaisella tarkkuudella ja tarmokkuudella. Viime viikon sunnuntaina teimme päivämatkan läheiseen Okutaman kylään, jossa oli sekä kalkkikiviluolia että upeita vaellusreittejä. Muutaman tunnin hikisen vaelluksen jälkeen rentoutuminen onsenissa eli kuumassa lähteessa oli oikein tervetullut ratkaisu.

Nautimme luonnosta suunnattomasti. Japanin vihreys ja luonnon runsaus on huumaava kokemus Suomen luontoon tottuneelle. Puut ja pensaat muistuttavat etäisesti suomalaisia sukulaisiaan, mutta kaikki on suurempaa, runsaampaa ja äänekkäämpää. Suomalainen luonto tuntuu hiljaiselta ja hillityltä. Täällä vihreän sävyjäkin tuntuu olevan moninkertainen määrä. Vaeltaminen on tehty helpoksi ja vaikuttaa olevan tokiolaisten suosiossa. Bussi juna-asemalta kuljettaa vaellusreitin alkuun ja karttaan on merkitty arvioidut vaellusajat kullekin reitille. Junat ja bussit olivat täynnä tokiolaisia uudenkarheissa vaellusvarusteissaan (Tokyo mountain girls). Meille päivämatkat luontoon ovat ihana poispääsy Tokion hulinasta.

Kalkkikiviluolan katto oli täynnä kolikoita.

Kimonoihin kuuluvat hassut puukengät. Varmaan mukavat tanssiessa..

Japanilaisen kulttuurin omaperäisyys on kiehtovaa. Vaikkapa pukeutuminen: olimme kyllä tietoisia stereotyyppisestä japanilaisesta pukeutumisesta, mutta silti polvisukkien ja otsatukkien määrä yllätti. Tokiolaiset ovat hyvin muodikkaita ja muoti paikoittain hyvin järjetöntä. Myös perinteinen japanilainen kulttuuri tulee Tokiossa iholle, sillä kesä on täynnä erilaisia festivaaleja, joihin ihmiset tyypillisesti pukeutuvat kansallisasuihin eli kimonoihin (tai tarkemmin sanottuna kesäkimonoihin eli yukatoihin). Jokaiselta tytöltä löytyy vaatekaapista ainakin yksi kimono tai yukata. Japanissa kimonoa voi käyttää myös mies, tosin miesten kimonot ovat hieman vaatimattomampia kuin naisten.

Kulttuurissa on myös erityispiirteitä, jotka eivät lakkaa huvittamasta. Esimerkiksi lukioikäisten tyttöjen suosiossa oleva "länsimaalaisten näköisten kuvien" ottaminen. Tavallaan on aika karua, että tytöt haluavat ottaa valokuvia, joissa silmät näyttävät suuremmilta ja pyöreämmiltä ja iho vaaleammalta. Karua on myös se, että nämä nuorten tyttöjen suosiossa olevat valokuvauskeskukset ovat kiellettyjä miehiltä ilman naisseuraa. Kun kulttuuritekona erään baari-illan jälkeen kävimme testaamassa yhden näistä valokuvauskeskuksista, meillä oli kyllä ihan uskomattoman hauskaa (no words necessary). Loputonta riemua saa myös japaninkielessä runsaasti esiintyvistä lainasanoista: eilen kävimme katsomassa elokuvan "Daaku Naito Raizingu", japanilaisten suosiossa on tunnettu hampurilaisketju "Makku Donaru" ja kaupasta tulee ostettua aamusella "dooburu esupuresso". Japanin kielessähän on siis tietty määrä tavuja, joiden avulla kaikki sanat on ilmaistava. Hupia aiheuttavat erityisesti l-kirjaimen korvautuminen r:llä ja v-kirjaimen korvautuminen b:llä. Myöskään yksittäisiä konsonatteja ei tyypillisesti esiiinny. Postauksen otsikko on oma vapaa japaninnoksemme. :P

Valokuvia japanilaisittain: Ensin viisi minuuttia poseerausta valokuvausautomaatille popin pauhatessa, sitten kymmenen minuuttia kuvien "muokkausta" eli piirtelyä ja kirjoittelua kuvan päälle, hiusten väritystä ja ihon värisävyn valitsemista ym. ja olkaa hyvät, kädessänne pala aidointa Japania, hinta neljä euroa.

Näkymiä kodin ikkunasta

Kodin vieressä pienellä ostoskadulla on iltaisin paljon kauniisti valaistuja ravintoloita

Festivaalitunnelmaa

Töiden alku Tokiossa

Hei taas pitkästä aikaa. Pari ensimmäistä viikkoa Tokiossa ovat olleet sen verran kiireisiä, että blogin kirjoittaminen on jäänyt vähän vähemmälle. Työt ovat alkaneet ja näillä näkymin viihdymme molemmat ryhmissämme ihan mukavasti.

Tokio on aika iso paikka. Meidän asunto ei edes ole varsinaisesti Tokiossa, vaan Kawasakissa, joka on Tokiolle vähän niinkuin Espoo Helsingille. Mitä nyt asukastiheys vähän Espoota suurempi: Wikipedian mukaan Kawasakissa on yhteensä 1,5 miljoonaa asukasta, melkein 10000 asukasta/km2 (vrt. Espoossa n. 800 asukasta/km2...) Tokio tosin näkyy ikkunasta Tama-joen toisella puolella, joten ei meitä kovin kauaksi heitetty. Metrolla Ainon yliopistolle ajelee puolisen tuntia, ja paikka on hyvin keskustassa. Työmatka kokonaisuudessaan tosin kestää noin tunnin. Me asutaan tiiviisti ja kivasti 10 neliön huoneessa soluasunnossa (jaetut vessat ja suihkut), mutta onneksi keittiö on perinteisiä Otaniemen solukämppiä huomattavasti miellyttävämpi ja meidän huoneeseen kuuluu parveke, jossa saa vaatteet kuivattua. Ja lysti maksaa vaivaiset 850e/kk, minkä lisäksi työmatkoihin meillä kuluu päivittäisen kahden tunnin lisäksi myös kuukausittain yhteensä noin 300e. Eli ei tämä varsinaisesti halvaksi tule. Palkkaa saamme molemmat reilun tonnin kuussa, joten säästöön tästä työrupeamasta ei ainakaan rahaa jää. Mutta ei ollut tarkoituskaan. :)

Tervetuliaisjuhlan jälkeen monet halusivat meidän kanssa kuvaan.

Työt yliopistoilla ovat osoittautuneet oikein siedettäviksi - pelkäsimme nimittäin paljon pahempaa ja ennen töiden alkua mielessä pyörivät erilaiset kauhukuvat järkyttävän pitkistä työpäivistä, vahvasta hierarkiasta ja formaaliudesta sekä englantia puhumattomista työkavereista. Ensimmäinen mukava huomio oli yliopistojen rentous mm. työpaikkapukeutumisen ja kohteliaisuussääntöjen suhteen. Nopeasti kävi myös ilmi, ettei meiltä odoteta paljoakaan yli 40-tuntista työviikkoa. Hannun ryhmässä ollaan töissä melko eurooppalaiseen tyyliin ja noh, Ainon ryhmässä Ainolle annettiin vapaus tehdä vain 8 tunnin päiviä ainakin näin aluksi. Muut kyllä tekevät Ainon ryhmässä vähän pidempää päivää (klo 10-20) ja käyvät töissä myös lauantaisin. Ainon ei kuitenkaan tarvitse ainakaan joka lauantai töihin mennä ja suurin este 8 tunnin työpäivissä pitäytymiselle on lähinnä oma kehtaaminen: on outoa lähteä töistä aina ensimmäisenä, kun muut ovat vielä täydessä työn touhussa. Tosin sen mitä Aino työajoissa ehkä hävisikin, tuli takaisin ryhmän mukavuutena, työn mielekkyytenä ja ennen kaikkea professorin uskomattomana mukavuutena ja vieraanvaraisuutena. Ryhmä mm. järjesti Ainolle tervetuliaisjuhlan, johon Hannukin kutsuttiin ja jossa syötiin ja juotiin pitkä ja kallis illallinen 20. kerroksessa professorin piikkiin! Ja niin, englannin kielen taidosta... Hannun ryhmässä on muitakin ulkomaalaisia, joten englantia puhutaan jotenkuten (harmillisesti ainut englanninkielentaidoton henkilö ryhmässä on juuri se, jonka kanssa Hannun pitäisi tiiviisti työskennellä...) ja Ainon ryhmässä ainakin yritys puhua ja halu oppia englantia on kova. Molempien proffat ovat tietenkin sujuvia englannin puhujia.

IAESTE (siis se organisaatio, joka meidät tänne järjesti) on ollut avulias ja varsinkin saapumispäivänämme saimme paljon apua tuutoreilta, jotka auttoivat asunnolle saapumisessa, vuokrasopimuksissa jne. Lisäksi IAESTE järjestää paljon erilaisia aktiviteetteja viikonlopuille (tai no, ei nyt kovin erilaisia, lähinnä nähtävyyksiä ja juomista). Saimme kunnon elämyksen japanilaiseen tyyliin järjestetyllä ryhmämatkalla Kamakuraan, joka on tunnin junamatkan päässä sijaitseva vanha pikkukaupunki, ja jossa on useita upeita pyhättöjä ja temppeleitä. IAESTEn järjestämällä matkalla alkoi tuntea itsensä pikkuhiljaa japanilaiseksi turistiksi: hirveästi odottelua ja seisoskelua ryhmässä, nimilaput kaulaan ja jokaiselle nippu esitteitä käteen, tiukka aikataulu ja tarkat suunnitelmat siitä, mitä missäkin pyhätössä nähdään ja tehdään ja loputon määrä ryhmäkuvia jokaisen nähtävyyden edessä kaikilla mahdollisilla kameroilla. Valitettavasti meidän kamera unohtui kotiin (eikä se ole edes Nikon) - kamera kädessä elämyspäivä japanilaisena turistina olisi ollut täydellinen! ;)

Ryhmäkuvia Kamakurassa. Taustalla iso Buddha.

Ryhmämatkan lopuksi järjestettiin Drinking Party (kyllä, juomisjuhla), joka näin japanilaisittain tarkoittaa noin kahta tuntia ravintolassa ja 25 euron hintaa, johon sisältyy kohtuullisesti ruokaa ja niin paljon alkoholia kuin ehtii tilata. Konsepti on periaatteessa ihan hyvä aloitus illalle, mutta ihan täysin emme systeemille lämpene. Tämäkin "juhla" järjestettiin Kamakurassa klo 18-20 ja juhlan aikana kaikki japanilaiset ja harjoittelijat kiskoivat niin paljon alkoholia kuin ehtivät. Kello kahdeksalta kaikki japanilaiset ovat siis aivan umpituiterissa ja harjoittelijat mukavassa nousussa ja sitten: yli tunnin junamatka takaisin Tokioon ja kaikki japanilaiset menevät kotiin. Ulkomaalaiset ovat lähinnä hämmentyneitä ja miettivät, mitä tekisivät seuraavat neljä tuntia ennen kuin on mikään järki yrittää jatkaa esim. klubille tms. Hyvin samanlainen kokemus jäi myös Ainolle järjestetystä tervetuliaisjuhlasta: kaikki japanilaiset joivat klo kuudesta kahdeksaan niin paljon kuin ehtivät ja lopettivat sitten kuin seinään. Hämmentävää. 

Emme täältä Japanista kirjoittele blogia varmaankaan yhtä aktiivisesti kuin Venäjällä kirjoittelimme. Seuraavassa päivityksessä toivottavasti luvassa enemmän kuvamateriaalia, kunhan oma läppärimme kuivuu pienestä viskivahingosta... :P 

Terveisiä Mongoliasta!

Edellisen päivityksen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljonkin, nimittäin kokonaan uusi maa. Mongolia tuli nähtyä ja koettua ja nyt ollaan taas mukavasti takaisin tutulla ja turvallisella Venäjän maaperällä.

Mongolian matkamme kohokohtiin lukeutuvat Kiinan viisumien hankinta ja jurtalta jurttaan kierros (ger-to-ger) sekä Ulan Batorin ravintolatarjonnasta ja etenkin lukuisista kasvisruokavaihtoehdoista nauttiminen. Mutta palataanpa ihan alkuun...

Melkein miljoonan tughrukin mies

Mongolia lisättiin matkasuunnitelmaamme melko spontaanisti, kun aloimme rutinoitua ja kyllästyä Siperian kaupunkeihin. Emme olleet tutustuneet maahan paljoakaan etukäteen, mitä nyt kaikki tietävät (Tsingisit ja muut Kaanit, köyhä maa, paljon hevosia, vähän ihmisiä) ja mitä matkaoppaamme meille osasi kertoa (kolmannes väestöstä alle 14-vuotiasta, Ulan Bator on maailman kylmin pääkaupunki, maassa on vain muutama tuhat kilometriä asfaltoitua tietä ja sekin huonossa kunnossa). Maan valuutta on heikkoarvoinen Tughrug ja kielen oletimme muistuttavan jonkin verran venäjää, koska käytössä on kyrilliset kirjaimet. Paikan päällä ensimmäisenä huomasimme, että Tughruk ei ole vain heikkoarvoinen, vaan jopa hupaisa: eräänäkin kauniina päivänä Hannulla oli taskussaan vaihtorahana saatu  muutaman sentin pino 20 Tughrukin seteileitä, joiden yhteenlaskettu arvo euroissa oli huimat 60 senttiä (50x20T). Halvempaa paperia kuin vessapaperi... Toinen hyödyllinen huomio: mongolian kieli ei muistuta tippaakaan venäjää. Jopa sana 'kiitos' (bailarchrlach) osoittautui huomattavan vaikeaksi ääntää omituisten kurkkuäänteiden takia. Ulan Batorissa tosin ravintoloissa yleensä osattiin englantia ja maaseudulla pärjäsimme jonkin verran myös venäjällä.

Ulan Batorissa vallitsi melko omituinen tunnelma: kaikki hostelleissa tapaamamme turistit haukkuivat kaupungin lyttyyn ja odottivat vain pääsevänsä kiertämään Mongolian maaseutua erinäköisillä, poikkeuksetta yli viikon mittaisilla joko järjestetyillä tai omatoimisilla kierroksilla. Kaikki hostellit tuntuivat järjestävän monipuolisia kierroksia ja myös odottavan vieraidensa käyttävän niitä. Meille tämä tuli hieman yllätyksenä ja viikonkin matka ympäri Mongoliaa minibussilla tuntui todella pitkältä. Päätimme kuitenkin lähteä viiden päivän kierrokselle, kun hostellimme pitäjä suositteli meille autossa istumisen sijaan vaellushenkisempää jurtasta jurttaan -kierrosta läheisessä kansallispuistossa. Tällä kierroksella ei ollut niinkään tarkoitus nähdä koko Mongolian monimuotoisuutta, vaan pikemminkin tutustua paikallisten paimentolaisten elämään ja liikkua luonnossa sekä kävellen että hevosilla.

Onko Hannu suuri, vai ovatko lehmä ja nainen pieniä?

Hannu jurtassa.

Kierroksesta tulikin oikein ikimuistoinen kokemus, niin hyvässä kuin pahassa. Kansallispuiston maisemat olivat karun upeita: kuiva ruohikko peitti hiekkamaata ja eläimet laidunsivat matalien vuoristojen rinteillä. Viisi päivää ilman tarkkoja aikatauluja ja kiirettä lepuuttivat mieltä. Pääsimme tutustumaan paimentolaisperheiden arkeen: nukuimme jurtissa, söimme samaa ruokaa heidän kanssaan ja näimme kuinka perheen pojat paimensivat viisikymmenpäisiä lammas- ja vuohilaumoja. "Osallistuimme" jurtan rakentamiseen (se muuten kasataan ihan uskomattoman nopeasti, parissa tunnissa) ja kerran meitä pyydettiin mukaan lypsämään lehmiä (katso kuvat :D). Toki perheet ovat epäilemättä tottuneet hostellien lähettämiin turisteihin, mutta ainakin silloin tällöin tunsimme itsemme perheen vieraiksi emmekä vain asiakkaiksi. Myös ensimmäinen 20 kilometrin hevosvaellus jätti hyvät muistot, mutta siihen meidän ja hevosten yhteistyö sitten loppuikin. Toisen vaelluspäivän aamuna Ainolle esitelty uusi hevonen vaikutti alusta asti hyvin rauhattomalta ja kiihdyttikin pyytämättä huimaan kiitolaukkasuoritukseen ennen kuin vaellus ehti edes kunnolla alkaa. Ei kuitenkaan mitään hätää, Aino on vielä hengissä, vaikka saikin pitää kiinni hevosen kaulasta kirjaimellisesti henkensä edestä ja tärisi vielä tunteja tapauksen jälkeen. Kun Hannu joutui lisäksi vielä tuskailemaan aivan liian pienen satulan kanssa, joka teki matkasta hetki hetkeltä kivuliaampaa, päätimme lopettaa ratsastusuran ja anella mongolioppaaltamme autokyytiä (toki vedoten Ainon hurjaan säikähdykseen ja viisaasti jättäen mainitsematta Hannun hellät pakarat..). Harmiksemme mongoliperheet eivät suostuneet toimimaan vaellusoppaina, jos emme ratsastaneet, joten saimme autokyydit loppuihinkin jurttiin. Vaellus ei selvästikään ole mikään paikallisten juttu, vaikka hostellimme antoikin niin olettaa. Koska tällä kierroksella päivämatkat olivat lyhyitä, ehdimme joka tapauksessa samoilla kansallispuiston upeilla rinteillä ja kallioilla aivan riittämiin omin nokkinemme. Kaiken kaikkiaan kokemus oli todellakin ikimuistoinen, ja luonnonläheisyys kaiken lehmän paskan mukaan lukien henkeä salpaavaa.

Toisessa jurtassa ei puhuttu mitään ymmärtämäämme kieltä, mutta se ei estänyt mukavaa mummoa juttelemasta meille.

Kaikilla paimentolaisperheillä oli muutamia lehmiä, 0-5 hevosta ja suuri lauma vuohia ja lampaita, jotka laidunsivat päivät ruohomaalla.

Ulan Batorin parlamenttitalo ja keskusaukio.

Vähän uudempaa Ulan Batoria.

Ensimmäisen jurtan lähellä oli luostari. Pikkupoika istuskeli päämunkin paikalla, kun munkkeja ei ollut läsnä.

Jurtta rakennettiin puisesta kehikosta johon katon ohuet paalut sidottiin yksitellen kiinni. Keskellä oli tukipylväät ja "vastakappale" kattopaaluille. Pohjana oli muovimattoa ja jurtan alle kasattiin hiekkapohja. Kehikko peitettiin suurilla paloilla huovutettua villaa ja muutamilla vilteillä. Lopuksi päälle heitettiin muovikerros (ehkä) ja päälle valkoinen kangas.

Jurtat auringonlaskussa. Perheellä oli usein useampia jurttia, joista yhdessä laitettiin ruokaa ja muissa nukuttiin. Kesäisin ruokaa laitettiin myös ulkona.

Kolmannen jurtan isäntä vei meidät katsomaan suuren suurta Chinggis Khaania. Patsaan alla siis on tosiaan talo, ja hevosen pään päälle pääsi katselemaan maisemia.

 

Eikö olekin ehkä maaiman söpöin traktori??

Nuudelit alkavat kyllästyttää. Kuvassa myös 2,5 litran olut.

Ja mitäs Mongolian jälkeen? Ajeltiin ensin 12 tuntia bussilla, sitten kolme yötä ja kaksi päivää junalla. Jäätiin jumiin yhdeksi yöksi Habarovskiin, josta lähdemme tänään yhden upean couchsurffauskokemuksen rikkaampina. Koska Habarovskista ei löytynyt yhtään järkevän hintaisia hostelleja, päätimme etsiä pikaista yöpaikkaa Couchsurffaamalla. Otimme yhteyttä erääseen kommunistikoodariin, joka järjesti meille yöpaikan englantia puhumattoman kaverinsa Yunan luota. Olimme siis vihdoin tositilanteessa venäjänkielentaitomme kanssa: tuntikausia aikaa vietettävänä habarovskilaisen, puheliaan filologitytön kanssa. Selvisimme yllättävän hyvin, vaikka osa vähän abstaktimmista asioista, joita Yuna innoissaan meille selitti, jäikin vähän arvoitukseksi. Tästä voi epäilemättä kiittää meidän kehittynyttä kielitaitoamme, mutta myös Yunan kärsivällisyyttä ja taitoa selittää sanat mahdollisimman yksinkertaisesti. :)

Ajatuksia Venäjästä

Venäjä on todella suuri maa. Sitä ei oikein edes voi ymmärtää, ennen kuin on matkustanut neljä yötä ja 5000 kilometriä ja tuntuu siltä, kuin olisi jo nähnyt koko Siperian - ja olet maan puolivälissä.

Kaupungit

Irkutskin Lenin

Olemme nähneet viisi suurkaupunkia (0,6-1,5 miljoonaa asukasta). Helsinki tuntuu kuitenkin Siperian kaupunkeja suuremmalta, koska kaupunkien keskustat ovat yleensä pienehköjä väkilukuun verrattuna. Kaupungista toiseen siirtyminen on omituista kaupunkien samankaltaisuuden takia. Katsomme matkaoppaamme karttaa ja löydämme ensimmäisenä joen. Jaroslavissa joki oli valtava ja Jekaterinburgissa pieni ja Omskissa jokia oli jopa kaksi, mutta joenranta on yleensä kaupungille tärkeä ja keskeisellä paikalla. Rannassa on jokisatama, jonka liikenne on yleensä vähäistä.

Keskustassa kulkee aina vähintään Leninin katu tai Karl Marxin katu (useimmiten molemmat), ja muita Neuvostoliiton aikaisten merkkihenkilöiden mukaan nimettyjä katuja. Usein myös proletaarien, kommunismin tai voiton mukaan nimetty katu. Keskeisellä paikalla pönöttää Leninin patsas, joka näyttää aina hyvin samanlaiselta. Irkutskissa patsaan käsi oli noussut tervehtimään kansaa. Ikuinen tuli löytyy usein toisen maailmansodan muistomerkin luota ja muistomerkki itsessään on yleensä suuri.

Ihmiset

Useimmiten ihmiset ovat olleet hyvin kiinnostuneita meistä. Varsinkin vanhemmat ihmiset. Neuvostoaikoina monet Siperian kaupungeista ovat olleet ulkomaalaisilta suljettuja. Kaikki tietävät Suomen, mutta itään kuljettaessa Suomi käy kaukaisemmaksi. Yksi vanhempien ihmisten oletus suomalaisista on venäjän kielen taito - onhan Suomi ollut Venäjän vallan alla, joskin siitä on nyt jo noin 100 vuotta. Omituisin kohtaamamme Suomiuskomus naurattaa: monet ihmiset ovat siinä uskossa, ettei Suomessa saa juoda alkoholia. Aluksi käsitimme, että uskomus johtuisi suomalaisturistien alkoholinkäytöstä Pietarissa. Koska käsitys on vallalla kaukaisessakin Siperiassa, kehitimme teorian Suomea mustamaalanneesta neuvostopropagandansa: "Suomi on paska maa, siellä ei saa edes vodkaa". Tuskin saamme koskaan tietää, mistä uskomus on peräisin.

Ihmiset ovat olleet innoissaan siitä, että venäjän kielen taitomme mahdollistaa jonkin asteisen tutustumisen ja ei-kovin-abstraktien ajatusten vaihdon. Tavalliset venäläiset tädit ja sedät tuskin saavat usein mahdollisuuksia jutella länsimaalaisten kanssa. Harmi, että venäjäntaitomme ei varsinaisesti riitä keskusteluun, vaikka peruskysymyksistä selviämmekin. Venäläisten innokkuus ulkomaalaisten tapaamiseen näkyy myös couchsurffaamisen suosiossa. Varsinkin vähemmän turistoituneissa kaupungeissa innokkaita majoittajia on ollut todella runsaasti. Isännät, joiden luona olemme yöpyneet, ovat olleet hyvin innokkaita juttelemaan ja esittelemään kaupunkiaan.

Näimme paljon aidon kokoisia patsaita soittamassa kitaraa, istumassa puiston penkeillä tai seisoskelemassa kadun kulmissa. Hauskin oli kuitenkin tämä viemärityöläiselle omistettu hyväntuulinen patsas.

Venäjällä matkustamisesta

Pikkukirkko :)

Tässä osiossa on lähinnä tiukkaa faktaa matkanteosta Venäjällä. Kaikkiaan kulutimme Venäjällä aikaa nelisen viikkoa ja matkustimme kaikki matkat junalla yhtä lyhyttä bussimatkaa lukuun ottamatta. Alun perin olimme suunnitelleet käyttävämme Venäjällä rahaa n. 30€/hlö/päivä + matkat. Matkoihin Moskovasta Vladivostokiin olemme budjetoineet 1000€  (molempien matkoihin), ja toistaiseksi olemme ihan näppärästi budjetissa (Ulan Batoriin mennessä olemme käyttäneet matkoihin 620€ ja olemme matkustaneet 6300 km Moskovasta. Ulan Batorin juna oli hyvin kallis (n. 100€/hlö Irkutskista), halvemmalla olisi päässyt, jos olisi ottanut bussin Ulan Udesta Ulan Batoriin. Rahaa olisi myös säästänyt, jos olisi pysähdellyt vähemmän).

Olemme myös pysyneet tasan tarkkaan 30€/hlö/päivä budjetissa. Budjetti osoittautui Venäjän hintatasoon nähden niukaksi, mutta riittäväksi. Söimme lähinnä halvoissa ravintoloissa tai ruokaloissa (stalovajat) ja laitoimme ruokaa hostellien keittiöissä aina kun se oli mahdollista. Halvassa ravintolassa/ruokalassa kahden hengen ateria kustansi useimmiten n. 300-500R (8-13€) ja keskihintaisissa paikoissa kahden hengen ruuat maksoivat n. 1000R (26€).

Neljän viikon aikana yövyimme hostelleissa/hotelleissa/homestayssa yhteensä 20 yötä (loput junassa/surffattiin) ja keskimäärin yöpaikan hinta oli noin 14€/hlö/yö. Suurimmissa kaupungeissa oli mukavia ja hyvin varusteltuja hostelleja (dormi 12-16€/hlö/yö), mutta esimerkiksi Omskissa yövyimme hotellissa, josta huoneen jaetulla suihkulla sai vain parilla kympillä. Usein omasta rauhasta sai kyllä maksaa selvästi enemmän. Hostelleissa tuntui olevan paras hinta-laatusuhde. Kaikki kolme hostellia, joissa yövyimme, olivat puhtaita, uusia ja hyvin hoidettuja. Henkilökunta oli aina äärimmäisen avuliasta ja ystävällistä. Hotellit sen sijaan olivat rumia ja vanhoja neuvostoaikaisia betonihirviöitä, jotka haisivat milloin millekin. Esimerkiksi Kungurista lähtiessämme kaikkiin vaatteisiimme ja tavaroihimme oli tarttunut aikamoinen öljyn/bensan haju...

Couchsurffausta: Hannu ja Omskin isäntämme Vasiliy tutustuvat

Surffasimme lopulta vain 4 yötä, ja olemme siihen hyvin tyytyväisiä. Toki surffatessa säästää rahaa, mutta sekin on hieman suhteellista. Surffatessa tulee vietettyä paljon aikaa isäntien kanssa ja elettyä hetki samanlaista elämää isäntien kanssa. Esimerkiksi Jekaterinburgissa meillä oli huippuhauskaa, kun Teena ja Gleb esittelivät meille lempiravintoloitaan ja baarejaan, mutta lopulta laskimme, että heidän elintasollaan meillä kului tasan yhtä paljon rahaa kuin muinakin päivinä, vaikka majoitus olikin ilmainen. Se ei tietenkään vähennä kokemuksen arvoa: Teenan ja Glebin kanssa olemme viettäneet yhdet matkamme hauskimmista ja mielenkiintoisimmista päivistä. :) Toisaalta esimerkiksi Omskissa yövyimme pihiksi itseään kuvailevan tutkijan luona ja kokkailimme illalla pastaa hänen kotonaan, joten päivän kulut jäivät selkeästi alle päiväbudjetin. Kaiken kaikkiaan kaikki surffaukset ovat olleet mahtavia kokemuksia ja syventäneet kaupunkeihin ja niiden ihmisiin tutustumista hurjasti. Olemme kuitenkin tyytyväisiä, ettemme ole pyrkineet säästämään rahaa surffaamalla, koska hostellissa yöpyminen on monella tapaa helpompaa ja rentouttavampaa.

Kaiken kaikkiaan matkustaminen Moskovasta Ulan Batoriin yhden kuukauden aikana on maksanut kahdelta hengeltä 2400€. Seuraavat kolme viikkoa on tarkoitus pysyä Mongoliassa ja Pohjoi-Kiinassa, joiden hintataso on noin puolet Venäjän hinnoista. Tosin Harbin kuulemma on aika kallis kaupunki kiinalaiseksi. Mongoliassa kuitenkin käytämme rahaa kierrokseen, jolla näemme hieman maaseutua ja liikkumiseen saattaa mennä vähän aiottua enemmän rahaa, sillä Mongoliasta Pohjois-Kiinaan ei pääse välttämättä muuten kuin lentämällä. Seitsämän viikon matkalla Vladivostokiin budjetti pysynee siis edelleen arvioidussa.

Venäjällä monessa kaupungissa oli sillan kaiteita tai pylväitä täynnä rakkauden lukkoja.

Seuraavassa kirjoituksessa pääsette tutustumaan Mongoliaan, kun me moikataan mongolialaiset ja etenkin ne mongolinaiset! Hauskaa juhannusta!! :)

Suuremmoinen Baikal

Matka Olhon-saarelle kesti kuusi tuntia ja oli paikoin töyssyinen. Valitsimme itsellemme viisaasti tilavan näköiset takapenkkipaikat, jotka muuttuivat lopulta auton ahtaimmiksi kaikkien matkustajien noustua kyytiin, joten kuusi tuntia menivät Ainon osalta polvet suussa pomppien ja torkahdellen. Matkan varrella sai ihailla laumoittain lehmiä, joita paimennettiin cowboy-tyyliin hevosten kanssa. Myös villihevosia näkyi. Matkan aikana maasto muuttui vuoristoisemmaksi ja kun pääsimme saarelle vievälle lossille, yllätyimme navakasta ja kylmästä tuulesta. Ensi vaikutelma mahtavasta Baikal-järvestä oli kylmä ja kolkon komea.

Puolivillejä hevosia

Yövyimme ystävällisten Igorin ja Veran homestayssa, jossa käytössämme on banja, eli rantasaunan kaltainen sauna, tosin ilman rantaa. Täällä ei tunnu olevan kenelläkään tonttia rannassa. Sauna on lämpimänä joka ilta, joten nauttimme sen kuumista lauteista ja lähes yhtä kuumista pesu- ja pukuhuoneista sekä vilpoisesta ja mukavasta terassista huolella. Tuskimpa näemme saunaa seuraavan kerran ihan hetkeen.

Baikal-järven maagisuus perustuu sen kokoon ja jylhiin kallioisiin rantoihin. Luonto on karua, varsinkin rannan tuntumassa ja rantakallioilta on varsinkin 70 km pitkän saaren pohjoisosissa kymmenien metrien pudotus hyiseen veteen. Järvi pysyy koko kesän kokonsa ansiosta hyytävän kylmänä. Upeiden kallioiden lisäksi Olhon-saarella on myös pitkiä hiekkarantoja täynnä hienoa vaaleaa hiekkaa. Useat saaren rannassa olevista kivimuodostelmista ovat paikallisille shamanismia harjoittaville burjateille pyhiä.

Menopeli

Ensimmäisenä kokonaisena päivänämme saarella lähdimme kiertoajelulle saaren pohjoisosiin. Aamiaiseksi Vera oli keittänyt meille puuroa ja paistanut mahtavan läjän blinejä (jotka siis tosiaan ovat Venäjällä ihan lettuja, eivät semmoisia suomalaisia paksuja blinejä). Vatsa täynnä oli hyvä lähteä hölskyvälle ja rämisevälle matkalle neuvostoaikaisessa armeijan minibussissa äärimmäisen huonokuntoisia metsäteitä pitkin. Hetken vuoristoratamaisesta kyydistä jaksoi nauttia, mutta pian kyyti alkoi aiheuttaa lievää matkapahoinvointia. Pysähdyimme upeisiin maisemiin ihmettelemään erikoisia kivimuodostelmia ja neuvostoaikaisen kalatehtaan raunioita upean hiekkarannan kupeessa, ja lopulta päädyimme saaren pohjoiskärkeen, jossa pääsimme ihailemaan (joskin kymmenien metrien korkeudesta) aurinkoa ottavia Baikalin norppia. Baikalin norpat ovat kaiketi Saimaan norppien kaltainen eristyksissä elävä hyljelaji. Lounaaksi matkalla saimme kuskin keittelemää kalakeittoa, joka valmistettiin paikallisesta erikoisuudesta, omulista. Saimme sitä myös illalla majapaikassamme ja totesimme, että se maistuu vähän hauelta ja joiltain muilta järvikaloilta, ja on ison ahvenen kokoinen.

Toisena päivänämme vuokrasimme maastopyörät ja ajelimme parinkymmenen kilometrin lenkin saaren upeilla kukkuloilla. Iltapäiväksi oli luvattu sadetta ja ukkosta, joten yritimme pitää säätä silmällä. Pyörävuokrauksen mies oli varoitellut sateen voimakkuudesta. Paluumatkallamme poljimme yhtä matkaa ukkoskuuron kanssa, joka kulki vieressämme aukeavan järven toisella rannalla, reilun 10 km päässä. Kastuimme yllättävän vähän.

Huzhirin kylässä raikuu jatkuva koirien, kukkojen ja lehmien yhteiskonsertti. Onneksi on korvatulpat.

<3

Horisontti

(Kirjoitettu Olhon-saarella, postattu Irkutskista, jossa yövyimme viime yön. Seuraavat kaksi yötä junassa ja sitten heräämme Ulan Batorista.)

Lisää Venäjän suurkaupunkeja: Omsk ja Krasnojarsk

Viimeisen päivityksen jälkeen olemme edenneet taas pari tuhatta kilometria pysähtyen Omskissa ja Krasnoyarskissa. Blogin kirjoitushetkellä olemme lähdössä Irkutskista Olkhon-saarelle, jonne on noin kuuden tunnin ajomatka. Ostettiin hostelliltamme liput "kätevään ja edulliseen" ovelta-ovelle kulkevaan turistibussiin, joka pienen matkaoppaan lukemisen jälkeen osoittautuikin ylihinnoitelluksi ja alkumatkan perusteella erittäin hitaaksi. Olemmepahan ensi kerralla viisaampia.

Hostellin seinällä oli hauska kuva! :)

Tosiaan Omskissa vietimme 3 yötä ja Krasnoyarskissa 6 yötä. Omsk on reilun miljoonan asukkaan yliopistokaupunki, josta jäi rento, vaikkakin hieman likainen kuva. Aikaamme siellä varjosti myös melkoinen väsymys, ilmeisesti jonkinlaisen matkataudin seurauksena. Lisämaustetta visiittiime tarjosi yhden yön sohvasurffaaminen erään hupaisan matematiikan tutkijan / ohjelmoijan luona.
Krasnoyarskissa olimme 3 yötä hostellissa ja 3 yötä homestayssa. Homestay tarkoittaa siis sitä, että paikalliset vuokraavat ylimääräisiä huoneita talostaan turisteille. Ne ovat melko yleisiä Venäjällä ja samanlaiseen olemme menossa myös Olkhon-saarelle. Krasnoyarsk oli kaikin puolin menestys. Aino pääsi patikoimaan homstay-emäntämme kanssa luonnonpuistoon, jossa oli erikoisia kivimuodostelmia, stolbeja (Hannu jäi kotiin sairastamaan).

Stolbien lisäksi Krasnoyarsk on kuuluisa 40 kilometrin päässä Jenisei-joen yläjuoksulla sijaitsevasta valtavasta padosta, jonka päätimme myös käydä katsastamassa. Perille pääseminen osoittautui kuitenkin hieman hankalaksi. Matkaoppaamme mukaan padolle on mahdollista päästä sekä laivalla, junalla että bussilla. Ensimmäisenä lähdimme kohti satamaa leppoisan jokimatkailun toivossa, mutta paljastui, että laivaliikenne on joko lopetettu tai että laivat aloittavat liikennöinnin vasta myöhemmin kesällä. Seuraavaksi suuntasimme juna-asemalle, jossa saimme tietää, että junia kyllä kulkee joka aamu, mutta takaisin pääsisi kätevästi vasta seuraavana aamuna. Viimeinen oljenkortemme olivat siis bussit. Löydettyämme paikallisen reittioppaan luulimme ymmärtäneemme bussiaikatauluja ja löytäneemme useita hyviä bussiyhteyksiä. Pysäkillä odottaessamme kuitenkin kaikki padolle menevät bussit ajoivat päättäväisesti meidän ohitsemme. Lopulta päädyimme ottamaan taksin padolle ja takaisin, mikä ei lopulta ollut ihan niin kallista, n. 25€. Mutta pato tuli vihdoin nähtyä, ja olihan se hieno.

Krasnojarsk jäi mieleemme hyvin miellyttävänä paikkana. Kaupunki oli eloisa ja paljon tuntui olevan tekeillä. Joen rantaa päällystettiin ja paranneltiin, liikuntapuistoja rakennettiin ja muutenkin kaupunki tuntui olevan siistiytymässä. Kun yleiseen paranevaan ilmapiiriin yhdistää hienon luonnonpuiston (stolbeineen) kaupungin kupeessa, Krasnojarsk muodosti kaiken kaikkiaan oikein mukavan pysähtymispaikan ja melko houkuttelevan matkakohteen.

Yksi monista Lenineistä

Pieni kappeli, yksi Krasnojarskin symboleja

Stolbyt (suoraan käännettynä "pilarit") ovat korkeita kivimuodostelmia...

...ja niiden päälle sai kiivetä katselemaan maisemia.

Auringonlasku junan ikkunassa